Hattukouramies ja Kiljukaula autokaupassa

Hattukouramies ja Kiljukaula astuivat Veikkolan Autolan halliin. Kauluspaitaan ja kulmahousuihin pukeutunut automyyjä harppoi autojen lomasta heidän luokseen.

– Miten voin palvella?

– Fordin Anglia kiinnostaisi, Hattukouramies esitti.

– Tässähän meillä on juuri vahauksesta tullut vaaleanvihreä kaunotar, De Luxe, automyyjä sanoi. Hänen tukkansa kiilsi kilpaa Anglian kanssa.

– Kaunotar? Kiljukaula katsoi auton takaosaa, joka muistutti juustohöylää.

– Koristelistat ja -kapselit viimeisen päälle. Huoltokirjan sivuja löytyy. Ja kattoteline vaikka suksille, kun ajatte pohjoiseen hangille.

– Emme hiihdä, Kiljukaula korjasi ja ajatteli että suksi suolle. – Haluaisin kokeilla takapenkkiä.

– Rouva on hyvä, myyjä sanoi, avasi oven ja käänsi etupenkin etunojaan.

Kiljukaula vääntäytyi takapenkille, jolloin hameen helma nousi puolireiteen.

Automyyjä istahti etupenkille ja kääntyi katsomaan taakse.

– Hyvät paikat vai mitä?

– Ai mitkä paikat, Kiljukaula kysyi ja tarttui myyjää kravatista.

– Anteeksi, niin takapenkkiä tarkoitin.

– Lokasuojat ahdistavat. Aika muovisen oloiset penkit.

– Saatte istuinsuojat kaupan päälle.

Kiljukaula päästi irti kravatista.

Hattukouramies huomasi myyjän jumittuneen autoon.

– Mikä moottori tässä on?

– Jaa niin, myyjä heräsi. – Tuhatkuutioinen tässä hyrrää. Odota kun avaan konepellin.

– Reilusti tilaa tehdä huoltohommia, Hattukouramies kehui.

– Huoltohommia? Hetikö tätä pitää korjata? Kiljukaula ihmetteli.

– Ihan normaaleja juttuja vaan. Pissapojan nestettä ja öljymäärää kannattaa katsoa silloin tällöin. Kaikki helposti näkyvillä ja ulottuvilla.

– Kyllä, hyvin näkyy öljyläikkä auton alla.

– Ahaa. Se on Pösöstä, joka oli tässä ruudussa eilen. Meillä autojen vaihtuvuus on nopeaa. Kauppa käy kuin Fordin moottori.

– Laitatko sen käyntiin?

– Odottakaa, haen avaimen.

– Eiköhän häivytä täältä. Ei hyvältä vaikuta. Myyjä on seksihullu.

– Käydään koeajolla. Ei osteta Angliaa säkissä.

– Älä unta näe! Ei meillä ole varaa ylläpitää autoa.

– En näekään unta vaan De Luxen kiitävän Veikkola-Vaahtola tiellä.

– Löytyihän se avain. Tosin tässä ei lue Ford vaan Hackman Sorsakoski.

– Sehän on veitsi – kas kun ei haarukka.

Myyjä laittoi veitsen virtalukkoon ja käänsi veistä. Kuului vain naps.

– Akku on päässyt tyhjenemään. Sellaista sattuu, kun auto seisoo käyttämättömänä. Tai siis käymättömänä. Ei se mitään, otetaan tuosta Saabista virtaa.

Myyjä kytki käynnistyskaapelit paikalleen ja käänsi virta-avainta. Startti rääkäisi kuin varis, jonka haavassa käännetään veistä. Mutta Anglia lähti käyntiin.

– Haluatteko käydä koeajelulla. Tankki on puolillaan. Tai ainakin mittarin mukaan. Pitäkää käynnissä että akku ehtii latautua. Muistakaa välikaasu, jos vaihdatte vauhdissa ykkösvaihteelle.

Hattukouramies ajoi ja Kiljukaula istui vieressä ja piti penkistä kiinni.

– Ajetaanko Vaahtolan suuntaan?

– Kunhan ei kovin pitkälle. Mikä tuo punainen valo on?

– Se on laturin merkkivalo. Laturi ei taida ladata akkua. Ei auta sammuttaa moottoria.

– Bensamittari heiluu puolta tankkia. Mutta kun käännyin Vaahtolan tielle ja laitoin vilkun oikealle, mittari näytti täyttä. Vilkku vasemmalle varmaan tyhjentää tankin. Mutta Anglia kulkee hyvin.

– Ihmeen hyvin tämä kulkee vaikka ruma onkin. Ruma ankan poikanen

– Käydäänkö Vaahtolassa asti? Sinne on vain muutama kilometri.

– Katsokin että bensa riittää!

Ja samassa Anglia alkoi nykiä ja lopulta moottori sammui. Hattukouramies ohjasi auton tien sivuun.

– Tännehän jäätiin. Sinun syytäsi. Miksi piti lähteä autokaupoille. Eihän meillä ole edes varaa autoon.

Pitkään hameeseen sonnustautunut nainen käveli tien toisella puolella.

– Päivää, tiedättekö onko tässä huoltoasemaa lähellä.

– Lähin on Vaahtolassa, Vaahtolan Valinnan pihassa. Onko bensa lopussa.

– Kyllä on lopussa. Kaikki on lopussa, Kiljukaula noitui. – Pitikin lähteä Hattukouramiehen matkaan. Minä otan sinusta eron.

– Aha, nyt ollaan taas siinä pisteessä.

– Avioliitto on miehen ja naisen välinen pyhä liitto. Minulla on tässä Vesitorni-lehti, jonka teemana on Kaiken se kestää – pitkän liiton salaisuus.

– Kiitos, tätä tarvitaan.

– Sehän on Vintin todistajien lehti. Ja sinä olet tähän asti uskonut Yläkertaan? Vai mihin sinä uskot? Anglian ylösnousemukseen?

– Me Vintin todistajat uskomme Vinttimieheen, joka on Angliaakin nopeampi. Hän tietää ja näkee kaiken.

– Jos hän on niin ihmeellinen, hän voisi auttaa meitä.

– Kysyn häneltä apua, nainen meni syrjään rukoilemaan.

– Voi perkeleen perkele, minullahan on kampaaja Veikkolassa tunnin kuluttua!

– Ihan hyvähän tuo on, minulle kelpaa.

– Minulle ei kelpaa!

Nainen palasi auton luokse.

– Avatkaa takaluukku.

– Miksi takaluukku?

– Älä ihmettele vaan avaa se luukku! Kiljukaula tönäisi Hattukuramiestä.

– No avataan, avataan. Mitä ihmettä, täällähän on bensakanisteri. Ja se on täynnä bensaa. Kiitos teille.

– Kiittäkää Vinttimiestä. Turvallista matkaa, nainen huikkasi ja lähti kävelemään Vaahtolan suuntaan.

– Kiitetään kiitetään, Hattukouramies alkoi kaataa bensaa tankkiin ja vilkaisi taivaalle. – Kiitos Vinttimies, missä oletkin, anna vielä akkuun virtaa.

Anglia käynnistyi vaivalloisesti mutta kännistyi kuitenkin.

– Nythän me voisimme jatkaa Vaahtolaan, kun polttoainettakin on riittävästi?

– EI VAAHTOLAAN. Teet U-käännöksen. Onko selvä?

– Selvähän tämä on. Ja minäkin olen selvä.

– Minä menen kampaajalle. Ja sinä palautat auton!

Hattukouramies ja Kiljukaula kylpylässä

Porealtailla

Hattukouramies tuli saunasta ja meni porealtaiden luokse. Kiljukaula viittoili Hattukouramiestä tulemaan samaan altaaseen.

– Täällä on lämmintä, Kiljukaulan terävä kommentti sai päät kääntymään.

Hattukourames istuutui sanattomana Kiljukaulan viereen. Vastapäätä pyöreässä altaassa istui suomalainen pariskunta.

– Ihanaa päästä pois kotoa, Kiljukaula aloitti.

– Niin.

– Niin! Eikö sinulla ole muuta sanottavaa?

– Aika sileä tämä istuinpenkki.

– Sinä kiinnität huomion kaikkeen epäoleelliseen.

– Mistä minun pitäisi puhua? Jos en puhu, se ei ole hyvä ja jos puhun, puhun vääriä asioita.

Vastapäisen pariskunnan nainen katsoi miestään.

– Oletteko tekin tulleet parisuhteen elvytyskurssille? Mies kysyi.

– Ei kun muuten vaan nauttimaan, Kiljukaula täsmensi.

– Ihan elpyneitä ollaan – ainakin toistaiseksi, Hattukouramies jatkoi aiheesta.

Kiljukaula tuuppasi jalalla Hattukouramiestä.

– Mistä päin Suomea tulitte?

– Vaahtolasta, Veikkolan tien varresta, mies sanoi.

– Ei voi olla totta! Me asumme Veikkolassa, Kiljukaula totesi.

– Maailma on pieni, nainen rohkaistui

– Minä olen Jussi ja hän on Virpi.

– Minä olen Kiljukaula ja tämä hiljainen mies on Hattukouramies.

– Minä tunnen Hiivan Vaahtolasta, Hattukouramies sanoi.

– Jaa, vai niin. Jussin ilme vakavoitui. – Me olemmekin tässä juuri lähdössä. Kurssi jatkuu. Törmäillään.

– Eihän se vielä ala, Virpi esitti varovasti.

– Oli hauska tutustua, Kiljukaula sanoi.

Jussi tarttui Virpiä ranteesta ja veti tätä perässään.

– Oliko pakko puhua Hiivasta. Tiedä mitä pahaa se on heille tehnyt.

– Tai Jussi Hiivalle. Jussi vaikutti jotenkin lierolta tyypiltä. Ja Virpi taas sympaattiselta ihmiseltä. Kävi sääliksi.

Allasbaarissa

Viereisessä pöydässä istui paikallinen mies, jota Kiljukaula vilkuili.

– Sinä katselet täällä muita miehiä. Sinua 20 vuotta nuorempia.

– Mitä sitten? Sinäkin tuijotat naisten peräpäitä niin että niska rutisee.

– Minä tyydyn vain ikäisiini naisiin.

– Siis tyydyt. Tyydytätkö sinä itsesi muilla naisilla?

– Sinä riität minulle. Olet riittänyt jo muinaisista ajoista asti.

– Olenko minä joku muinaisjäänne, kalliomaalaus kallossasi.

– Onko teillä joku ongelma? Minä autan täällä turisteja, paikallinen mies lohdutti.

– Ei ongelmia, meillä on vain tämä elämä elettävänä, Kiljukaula selitti.

– Niin miksi riitelette? Nauttikaa toisistanne. Kosketelkaa toisianne. Minä voin tulla kolmanneksi pyöräksi.

– Onko pyörässä nastat? Nyt on liukkaat kelit.

– No no, Kiljukaula potkaisi Hattukouramiestä pöydän alla.

– Ei meillä saa käyttää nastoja. Asfaltti kuluu. Minun nimeni on Kalle Vähi, paljukauppias.

– Siis paljonkauppias. Vähiin menee ennen kuin loppuu – tämä loma, Hattukouramies sanaili.

– Mitä tarkoitat?

– Ei se mitään tarkoita. Kunhan pöljäilee.

– Minun täytyy mennä, ajankäytön seminaari alkaa pian. Mukavaa päivän jatkoa, nähdään.

– Ei kai vaan Urhon seminaari? Seuraavan kerran täytyy matkustaa kauemmaksi. Täällähän vilisee naapureita, Hattukouramies tuskaili.

Ja samassa Urho pyyhälsi monistepinkka kainalossa ja lasi vettä kädessä. Istuutui pöytään.

– Päivää taloon tai siis kylpyyn.

– Mikä ihana yllätys, Kiljukaula sanoi.

– Täällä sitä vaan lorvaillaan samalla kun meikäläinen paahtaa seminaareita! Tulitteko laivalla? Ei se mitään. Minä tulin eilen lentäen, mutta myöhästyin ensimmäisestä koneesta, koska urheiluauto sammui Keravalla. Ei jouda juttelemaan. Ihmetellään.

Urho katsoi Hattukouramiestä, sipaisi Kiljukaulan reittä ja lähti harppomaan altailta vauhdilla niin että monistepinkka hajosi lattialle.

– Kasatkaa monisteet järjestykseen ja tuokaa ne kokoushuoneeseen, Urho käski allasvahtia, joka seisoskeli ylätasanteella.

– En saa poistua täältä, allasvahti torjui ehdotuksen.

– Me voimme tuoda ne, Kiljukaula lupautui ja tönäisi Hattukouramiestä. – Kerää sinä monisteet ja laita ne järjestykseen. Minä vien ne sitten Upolle.

– Niinpä tietysti, Hattukouramies murahti. Vai että Upo. Sitä ollaan jo niin tuttuja.

Hattukouramies keräsi paperit ja antoi ne Kiljukaulalle.

– Nämähän ovat ihan sikin sokin. Laita ne järjestykseen! Tai no minä laitan, kaikki saa hoitaa itse.

Kiljukaula viipyi vartin monisteita viemässä.

– Jäin suustani kiinni Kallen ja Urhon kanssa.

– Ajankäytön ammattilaiset saavat hyvin ajan kulumaan puhumalla paskaa seminaareissa.

– Sinä olet kateellinen loukussasi. Kyllä minuakin hävettää sanoa, että mieheni on töissä hiirenloukkuja valmistavassa tehtaassa.

– Se on sentään rehellistä työtä eikä mitään suunsoittoa.

Huoneessa

Hattukouramies halasi Kiljukaulaa ja alkoi vähitellen hieroa tämän pakaroita.

– Mukava mies tuo Kalle, voisi vaikka ihastua, Kiljukaula sanoi lievä puna kasvoillaan. – Liikkuu sulavasti ja puhuu kauniisti. Pukeutuu hyvällä maulla.

Hattukouramies irrottautui Kiljukaulasta ja meni sängylle pitkäkseen.

– Jos Urho on Upo, niin Kalle on varmaan Kapo sinun kieliopissasi. Kapo on röyhkeä mies, kolmas pyörä. Ajattelikohan se ettei minusta ole mihinkään?

– Leikkiä laski. Sinä olet tosikko.

– Ja sinä olet kallellaan ulkolaisiin miehiin. Haluaisitko tänne sulavaliikkeisen kolmannen pyörän?

– Mitä höpiset. Olet mustasukkainen.

– Enkä ihan aiheetta. Sitä paitsi minä liikun kömpelösti ja puhun vähän.

– Voisit ryhdistäytyä. Opettele small talkia.

– Aivotonta puhetta.

– Mutta opettele ainakin minulle puhumaan kauniisti, jos haluat minua.

– Sinun vartesi on kuin palmupuu, ja sinun rintasi niin kuin rypäleet.1

– Älä pelleile!

– No ei sitten. Mutta Vaahtola alkoi kiinnostaa. Hiiva on puhunut siitä paljon. Siellä on pubikin. Ja Virpi.

– Ai mikä se viimeinen sana oli?


1 Korkea veisu 7:7

Velimuisti

Kun poistin kännykästä välimuisteja, se herätti velimuistin. Milloin viimeksi soitin veljelleni tai siskolleni tai muille lähimmäisille? Milloin viimeksi olin korvakkain tai jopa kasvokkain heidän kanssaan?

Ehkä tänään korjaan asian. Ensin pitää kuitenkin ladata akku, venytellä, siivota, ajaa parta, katsoa viimeiset maailman tapahtumat ja sää.

Hyvää säätä ei kannata tuhlata puhelimessa, ja huono sää tuo huonon sävyn puheeseen.

Soittosäätä odotellessa.

Outi ja Harri

Outi odotti poikaystävää kotitalonsa kulmalla. Harri on yleensä ajoissa. Nyt oli kulunut jo puoli tuntia siitä kun hänen olisi pitänyt ilmestyä sinisellä Anglialla. Anglia on luotettava auto – ainakin Harrin mielestä.

Naapurin Pekka käveli tiellä, ja Outi ei ollut huomaavinaan häntä. Mutta Pekka näki Outin hienossa leningissä.

– Tansseihin menossa?

– En. Odotan Harria.

– Ei taida tulla.

– Miksei?

– Näin sen eilen kylillä. Sillä oli vauhti päällä.

– Eikä. Sinä erehdyt ei Harri juo!

– Ryysti kuin pesusieni, ja Hellevi roikkui kaulassa.

– Valehtelet. Yrität vain kiilata meidän väliin.

Kuvaavaa

Tekniikan alan opettaja piirsi yksityiskohtaisia ja opettavaisia kuvia taululle. Opiskelijat kopioivat niitä minuuttikaupalla huolellisesti muistiinpanoihinsa. Toisinaan yksityiskohtaisen kuvan piirtäminen päättyi toteamukseen:

– Näin ei pitäisi tehdä.

Soft

Olin vuosia sitten töissä ohjelmistoyrityksessä, jonka nimessä oli soft.

Puhelimessa vanhempi mies kysyi:

– Onko teillä sohvia myytävänä.

Pokka piti ja vastasin, että valitettavasti ei.

Kateenvarjo

Miksi kaikki hyvät sateenvarjot unohtuvat tai katoavat? Jäljelle jää vain rispaantunut piikkisika, joka on piikkinä vastaantulijan lihassa. Ja vastaantulijan siisti varjo aiheuttaa kateutta.

Hyvä sateenvarjo sihahtaa nappia painamalla suureksi vaipaksi ja sulkeutuu siistiksi paketiksi. Mutta se unohtuu pöydän alle, naulakkoon, tiskille, bussin penkille, laiturille tai lainaan.

Käteen jää varjo, jota ei meinaa ensin saada auki, koska lapanen juuttuu mekanismeihin. Kun se aukeaa, yksi tai useampi varjoa kannatteleva piikki törröttää vapaana ja osa varjosta lepattaa omilla teillään. Tuuli vääntää varjon toiseen asentoon kuperasta koveraksi.

Pidä huolta varjosta
se susta huolen pitää.

Vaahtolan Vaahtoveikot

Hattukouramiehen puhelin soi.

– Hattukouramies.

– Urho täällä terve. Haluatko juoda kahvit?

– Mikäs siinä. Kyllä.

– Hyvä juttu. Tule Vaahtolan pubiin viideksi.

Hattukouramies meni viideksi pubiin, jossa hänet ohjattiin kellariin. Kellarissa oli pieni neuvottelutila, jonka etuosa oli valaistu. Kun Hattukouramies oli sisällä, ovi laitettiin takalukkoon, mikä ihmetytti häntä. Urho ohjasi hänet istumaan.

– Tervetuloa Vaahtolan Vaahtoveikot ry:n hallituksen kokoukseen, Urho aloitti.

Hattukouramies totesi olevansa väärässä paikassa ja lähti ovelle.

– Sinä olet juuri oikeassa paikassa – istu vain takaisin jakkaralle. Et kai sinäkin kuulu Veikkolan Huopaajiin, koska olet heti vastustamassa toimintaa!

– En kuulu mihinkään puolueeseen.

– Kokous on laillinen ja päätösvaltainen. Valitaan yhdistykselle sihteeri. Ehdotan Hattukouramiestä, Urho jatkoi.

– Kannatetaan, kuului pimeästä salin peräosasta.

– Hattukouramiestä kannatettu ja Hattukouramies valittu, Urho kopautti nuijaa.

– Mutta minulta ei kysytty mitään, ei tämä näin voi mennä.

– Kyllä tämä meni juuri oikean kaavan mukaan. Koulutamme sinusta nöyrän ja kuuliaisen sihteerin, jonka kontolle tulee paljon paperitöitä.

– Ja valvottuja öitä, matala ääni kuului salin uumenista. Matala ääni alkoi nauraa ja siihen yhtyivät muutkin.

Hattukouramies oli erottavinaan naurusta Vintin todistajista tutun naisen äänen. Ja oikeassa oli. Nainen tuli esiin Vesitorni-lehtiä kantaen.

– Vaahtolan veikot uskoo Vinttimieheen, ja sinun pitää sihteerinä vahvistaa ihmisten uskoa Vintin todistajiin. Säilytä näitä lehtiä ja jaa ihmisille, joiden usko horjuu.

– Mutta minähän uskon Yläkertaan enkä Vinttiin. Tämän sanottuaan Hattukouramies tunsi suuret kourat kainaloissaan. Hänet vietiin lavuaarin luokse ja alettiin suun pesu.

– Sinä vääräuskoinen, tästä lähtien uskot Vinttimieheen, toinen koura sanoi.

Tämän jälkeen suuret kourat taluttivat Hattukouramiehen salin peräosaan, josta avautui pyöreä luukku, joka johti betoniseen viemärputkeen. Kourat työnsivät hänet pohjalla olevan lavitsan päälle ja sulkivat luukun.

– Olet nyt syvällä – Olennaisen sisällä. Mieti siellä mihin uskot, sanoi ääni epämääräisestä suunnasta.