Hattukouramies muutti

Vaahtola-Veikkola -tiellä ajoi iso pakettiauto, jonka kyljessä luki Muuttohaukka.

– Olisiko sinulla jotain muuta musiikkia kuin tätä panhuilun ujellusta? kysyi Hattukouramies.

– Tämä on rauhoittavaa musiikkia. Asiakkaat ovat tykänneet tästä, perusteli Muuttohaukan Esko.

– Laita vaihteeksi kantrimusiikkia. Se jauhaa kuin juna eteenpäin.

– En laita enää mitään jauhamista. Kohta ollaan perillä.

Esko käänsi autonsa Kiljukaulan pihaan.

– Onko Kiljukaula paikalla.

– Ei ole. Hän on matkoilla uuden miesystävänsä kanssa.

– Vastahan te erositte. Ottaako päähän vai hattuun? Tai eihän se minulle mitään kuulu.

– Ei kuulukaan. Tavaroita ei tule paljoa, koska muutan Vaahtolassa yksiöön. Hiiva lupasi tulla auttamaan ainakin Vaahtolaan. Olisi hyvä löytää kenkälaatikko, joka sisältää tärkeitä papereita.

– Eikö täällä ole vielä pakattu tavaroita, tässähän menee minun aikaani hukkaan odotellessa.

– Otetaan rauhallisesti. Tyhjiä laatikoita löytyy.

– Rauha maksaa.

– Totta kai. Äidin nimi oli muuten Rauha.

– Uskon sen, kun olen seurannut liikkeitäsi. Ja isä oli tietysti Toivo[1]?

– Mistä arvasit? Kannetaan ensin isommat tavarat eli vierashuoneen sänky ja pieni sohva.

– Autoa ei sitten kolhita.

– Ei tietenkään.

Jos sänky kolahti auton peltiin, Esko päästi kummallisen sihinän suustaan.

Kun isommat tavarat oli kannettu, alkoi Hattukouramies pakata muita tavaroita. Esko laittoi panhuilu musiikkia soimaan ja jätti ovet auki, että ohjaamo tuulettuisi. Pihakeinussa hän antautui musiikin vietäväksi.

– Yksinäinen paimen on suosikkini, Esko alkoi huojua. Keinu heilui uhkaavasti ja kaatui lopulta taaksepäin ja Esko sen mukana.

– Apua! En pääse ylös täältä! Tule auttamaan! Käsi osui kiveen.

– Ota rauhallisesti, ojenna ehjä käsi.

– Kyynärpäähän sattuu niin saatanasti. Saat ajaa kuorman Vaahtolaan. Käteen sattuu. En pysty ohjaamaan.

– Voi harmi, voin kyllä ajaa sinut Hoitomaailmaan[2]. Mutta yhdellä ehdolla: ei panhuilua.

– Laita kantria tai vaikka humppaa, kunhan pakkaat nopeasti ja ajat auton Vaahtolaan.

Esko seurasi sivusta, kun Hattukouramies kantoi pahvilaatikoissa pienempiä tavaroita.

– Mitäs rojua tässä on?

– Ei mitään rojua vaan Ford Anglian koristekapseleita ja käyttöohjekirjoja vuosilta 1963–1966.

Vaahtola-Veikkola -tie oli hiljainen, mutta yhtäkkiä taakse ilmestyi punainen urheiluauto, joka singahti hetkessä ohi.

– Olikohan se Urho? Hattukouramies ihmetteli.

– Hänellä on aina kiire – hautaan, Esko sanoi.

Vähän matkaa ajettuaan he näkivät tien sivussa punaisen auton ja Urhon heiluttamassa salkkua. Hattukouramies pysäytti pakettiauton.

– Hyppää kyytiin, Esko huusi.

– Minulla on kiire ajankäytön seminaariin Henkimaailmaan[3]. Moottori sammui kesken kaiken, Urho punasteli.

– Ja minulla kiire Hoitomaailmaan. Kyynärpää sammui tai on sijoiltaan, tuskaili Esko.

– Minulla ei ole kiire nyt eikä milloinkaan, sanoi Hattukouramies ja käänsi rattia.


[1] Vanha vitsi: Rauha ja Toivo erosivat. Rauha tuli Toivottamaksi ja Toivo Rauhattomaksi.

[2] Sosiaali- ja terveyshuolto

[3] Kirkko ja uskonto, jossa uskotaan Yläkertaan

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *