Kostea matka

Keväällä Antero lensi Dubliniin. Dublinissa hän pyöräili nähtävyyksien ja pubien väliä. Paluumatkalla koneessa hän joi kahvia. Hätä yllätti hänet. Se iski voimakkaammin ja nopeammin kuin koskaan aikaisemmin. Vessajono oli pitkä ja eteni hyvin hitaasti. Hän pystyi kuitenkin pidättelemään, ja viimein hän oli jonossa jo toisena. Mutta sitten kone alkoi kulkea epätasaisesti, ja kuulutus kertoi, että kaikkien olisi mentävä paikoilleen istumaan ilmakuoppien takia.

Anterokin joutui menemään omalle käytäväpaikalleen.

Oikealla puolella istunut vanhempi nainen vilkaisi Anteroa.

– Pelkäättekö te?

– En.

– Miksi te sitten puristatte käsinojia rystyset valkoisina?

Ilmakuopat voimistivat kusetusta, ja lopulta Anteron pidätyskyky petti. Hän muisti että Milanon muotinäytöksessä miehellä oli olleet eripariset housunlahkeet. Niinpä hän antoi pissan mennä vasempaan lahkeeseen. Samassa lentoemäntä kumartui hänen kohdallaan.

– Olkaa hyvä, kiinnittäkää – siis kiinnittäkää turvavyö.

Lentoaseman käytävillä Antero käveli vauhdilla ehtiäkseen bussiin. Hänen lähettyvillä pyöri urheilujoukkue. Joukkueen kulku oli hidasta, koska ihmiset jäivät onnittelemaan urheilijoita. Hän kiirehti joukkueen edelle tuloaulaan.

Aulassa oli paljon lehdistön ja television edustajia. Antero joutui kameroiden ristituleen. Eräs toimittaja nappasi Anteroa hihasta.

– Hei muotitietoinen mies. Olitteko paikalla seuraamassa uimareiden menestystä?

– En uinut mutta olin muuten nesteessä, Antero sai sanotuksi ja tunsi samalla rakon täyttyvän.

Antero ryntäsi aulasta ulos kohti bussilaitureita. Vaahtolan kyydin bussi odotti häntä laiturilla 23.

– Miten matka meni? tuttu kuljettaja uteli.

– Kaikki kävi hyvin äkkiä. Toimiiko WC?

– Toimii, mutta näyttäisi olevan varattu.

Antero seisoi WC:n oven edessä. Sisältä ei kuulunut mitään ääniä. Hän ei pystynyt enää pidättelemään. Hän arpoi lahkeiden välillä ja antoi mennä oikeaan lahkeeseen.

Bussissa Antero mietti terveyttään. Hiukset olivat alkaneet siirtyä päälaelta korviin ja nenään. Hän muisti vanhempien miesten antamia neuvoja talvipyöräilyyn. Huolestunut Hattukouramies opasti: ”Suojaa alapäätä kylmältä, muuten voi tulla ongelmia myöhemmin.” Hiiva taas muistutti: ”Älä pilaa suvunjatkamiskykyä, laita vaikka karhuntaljaa housuihin.”

Antero ei ottanut silloin neuvoja tosissaan. Kerrospukeutuminen turhautti. Satulan lämpöistuinsuoja unohtui usein ja hävisi lopullisesti pyöräretkellä.

Antero jäi bussista jo Veikkolassa. Siellä hän meni pyöräliikkeeseen ja osti lämpöistuinsuojan. Rautakaupassa häntä kiinnosti karhuntalja.

– Onko isokin kohde? Montako neliötä karhuntaljaa laitetaan, kysyi rautakaupan myyjä nenää nyrpistellen.

– Ei ole iso kohde. Pienenee vuosi vuodelta.

Roolit

Mikko on tilapäisesti Vaahtolan insseillä töissä. Kiireellinen tiesuunnitelma on esikopiovaiheessa. Mikolle annettiin vapaat kädet suunnitella Vaahtola-Veikkola maantielle liittymä Kulhonkadulle. Johtaja Pomppa on ollut kiireinen eikä ole seurannut tarkemmin kaverinsa pojan työskentelyä.

Tänään on tärkeä palaveri neukkarissa[1]. Johtaja Pompan ja Mikon on tarkoitus esitellä suunnitelmaa HELY-keskuksen edustajalle Viivi Vakka-Kannelle.

Viivi on aina ajoissa. Viivin mukana mouruaa hänen miehensä Kari Kansi, joka on ollut pitkällä purjehduksella. Pitkä ero näkyy heistä. Vakka ja Kansi ovat yhtä lihaa.

Pomppa, Vakka ja Kansi istuvat neukkarissa ja hörppivät kahvia, samalla kun Mikko yrittää saada kuvaa tulostettua piirturihuoneessa. Antero neuvoo aloittelijaa hiukan hajamielisenä. Matkaradio soittaa nurkassa kappaletta Vaahtolan yössä kerran. Antero naputtaa jalkaa ja vislaa kieli kitalaessa sihisten, mikä hermostuttaa Mikkoa entisestään. Antero on kovasti ihastunut Viiviin, vaikka tietää ihastuksen olevan yksipuolista.

Kansi hieroo Vakan reittä pöydän alla. Viivin on vaikea keskittyä Pompan ympäripyöreisiin juttuihin säästä ja sään seurauksista. Eikä firman liikevaihto ja työntekijöiden määrien vaihtelut vuosien varrella kiinnosta senkään vertaa.

Viimein Mikko tuo rullan neukkariin. Hän levittää sen epävarmoin ottein pöydälle. Piirustuksen vasemmassa reunassa kulkee Vaahtola-Veikkola tie, keskellä on tyhjää ja oikealla nököttää kiertoliittymä keskellä peltoa.

Pomppa ja Viivi ovat ällikällä lyötyjä. Vakka on nousemassa ylös tuolista, mutta Kansi tarraa takapuolesta kiinni. Pompan väri muuttuu punaiseksi ja hänen otsansa kihelmöi hikipisaroista. Mikko kehuu, että liikenneturvallisuustarkastuksessa ei ilmennyt mitään korjattavaa. Kiertoliittymä, jolle ei kukaan pääse on todella turvallinen.

Mikko herää Vaahtolan pubin tiskin takana, kun jostain kuuluu ”pieni keskiolut”.

– Okei, minä tulostan, siis täytän tuopin. Vakka Kantensa valitsee.

– Mitä sinä oikein höpiset? Antero ihmettelee.


[1] Neuvotteluhuone

Heräämisiä

Antero nukkui levottomasti. Hän näki painajaista, jossa työkaverit ajoivat häntä takaa hevosilla ratsastaen, kypäriin ja haarniskoihin sonnustautuneena. Heillä oli toisessa kädessään seiväs, jossa oli terävä metallinen kärki. Metalliset kärjet loistivat kuun valossa. Mutta se loiste ei lumonnut häntä. Päinvastoin.

Antero juoksi ja juoksi ja yritti väistellä ympärillään pyöriviä hevosia. Voimat alkoivat ehtyä. Oksat olivat raapineet hänen naamansa tunnistamattomaksi. Tässä on minun loppuni, hän ajatteli. Hän yritti vielä paeta hevosten muodostamasta karusellista, muttei pystynyt juuri liikkumaan. Hän käveli siirapissa. Lähin taistelija, johtaja Pompan näköinen mies, iski seipäänsä häneen, jolloin hän kaatui ison kuusen juurelle. Hänestä vuoti verta ja häntä pyörrytti.

Antero heräsi lattialta pää märkänä. Hän pyyhki naamaansa kädellään. Käsi ei ollutkaan verinen. Pikkuhiljaa hän alkoi herätä päivän todellisuuteen. Hän nousi vaivalloisesti ylös ja katseli ikkunasta Vaahtolan keskustaa. Vaahtolan valinnan seinässä kello näytti 7:45. Tuli kiire lähteä töihin. Kuppi kahvia ja hampaiden pesu saivat riittää.

Vaahtolan inssien toimistossa atk-tukihenkilön tehtävät alkoivat tuttuun tapaan. Antero ei ehtinyt riisua takkia. Äkäiset työkaverit, samat jotka yleensä taputtavat häntä kannustavasti selkään Vaahtolan pubissa, huusivat vihaisesti:

– Tämä ei toimi? Miksi tämä ei toimi?

– Minulla on kiire.

– Mikä minun salasana on? Miksi ne ovat niin pitkiä ja vaikeita?

– Millään koneella ei pääse verkkoon! Tee jotain Antero!

– Kuvat on saatava yhdeksään mennessä lähtemään, huusi johtaja Pomppa. – Katsokin että saat toimimaan tai muuten lävistän sinut paperiveitsellä.

Anteroa huippasi. Aamupalakin oli jäänyt syömättä. Hän pyörtyi kopiokoneen juurelle ja tönäisi samalla verkon laitetta. Silmissä sumeni ja mielessään hän näki punaisia lentokoneita ja punaisia junia lentämässä.

– Hei nyt verkko toimii, ihmiset huusivat ja jatkoivat työntekoa.

– Missä Antero on? Yksi ja toinen kysyi. Ihmiset huomasivat lopulta hänet syleilemässä kopiokonetta.

Antero heräsi hoitomaailmassa. Työkaverit olivat hänen ympärillään kukkapuskan ja suklaarasian kanssa. He pursuivat empatiaa, ja Antero oli kuulevinaan kannustavia sanoja.

Muutaman minuutin kuluttua johtaja Pomppa vilkaisi kelloaan ja alkoi mielessään kertolaskea vieressään seisovien alaisten määrää ja yleiskustannuksia. Hän puristi nopeasti mutta määrätietoisesti Anteron kättä.

– Pitää mennä. Palaveri yhdeltä. Pikaista paranemista.

Vaahtolan inssit ja Viivi Vakka-Kansi

Vaahtola-Veikkola -tien rakennussuunnitelma on valmistumassa. Vaahtolan inssien neuvotteluhuoneen oven pielessä ”kirkuu” punainen valo. Matti Hilponen ja Antero käyvät suunnitelmaa läpi HELY-keskuksen edustajan kanssa. Viivi Vakka-Kansi oli lähettänyt edellisenä päivänä korjausehdotuksia ja kysymyksiä, joita he käyvät järjestyksessä läpi. Samalla he hörppivät kahvia, ja Viivi syö laskiaispullaa taitavasti. Hilponen levittelee piirustuksia neuvotteluhuoneen pöydälle. Antero vilkuilee välillä Viiviä ihailevasti, eivätkä hänen ajatuksensa tahdo pysyä asiassa.

Viivi Vakka-Kansi on viehättävä nainen. Värianalyysit on tehty, ja ulkokuori on muutenkin moitteeton. Hänen miehensä, Kari Kansi, on tai oli kuuluisa purjehtija, joka maailmanympäripurjehduksellaan hävisi sen sileän veden.

Antero on niin häkeltynyt Viivin kauneudesta, ettei hän arvaa sotkea naamaansa laskiaispullalla. Hän ajattelee, arvaako hän pyytää Viiviä Vaahtolan pubiin työajan jälkeen. Hän havahtuu Hilposen kysymykseen kaidepituudesta ja yrittää löytää oikean vastauksen. Samassa hänen viestimensä vinkuu ja vaatii huomiota. Hattukouramies varmaankin. Antero vaimentaa viestimen hermostuneesti ja saa sanotuksi

– Kolmekymmentä kuusi metriä.

Antero ja Hilponen alkavat olla aika puuduksissa rakennussuunnitelman kanssa. Välillä tuntuu, etteivät suunnitelmat valmistu koskaan. Eikä niistä täysin valmista tulekaan. Moni asia ratkeaa vasta työmaalla. Maanomistajilta tuli uhkasoittoja tiensuunnitteluvaiheessa. Erityisen hankala vääntö oli tielinjan alle jäävästä Kirstin pensasaidasta. Varsinkin kun Kirstille selvisi, että vastakkainen naapuri oli saanut suunnittelijat siirtämään linjausta. Jos tällainen muutosesitys tulee viranomaiselta, se sulatetaan helpommin. Mikä onkaan pahempaa, kuin että naapuri saa jotain etua. Entisestään tulehtuneet välit saivat näin nokkoshivelyä.

Antero, Hilponen ja Viivi ovat saaneet asiat hoidettua sujuvasti. Suunnitelmaan tehdään vielä muutamia täydennyksiä, ja viikon päästä kansiot lähetetään kopiolaitokselle. Viivi nousee pöydästä ja alkaa pukea takkia. Antero on sanomaisillaan jotakin, mutta Viivi ehtii ensin.

– Hei sitten, pojat. Tiepäivillä nähdään, hän sanoo iloinen ilme kasvoillaan ja poistuu käytävään.

Antero ja Hilponen jättävät paperit levälleen neuvotteluhuoneeseen ja lähtevät Vaahtolan pubiin lounaalle.