Outi odotti poikaystävää kotitalonsa kulmalla. Harri oli yleensä ajoissa. Nyt oli kulunut jo puoli tuntia siitä kun hänen olisi pitänyt ilmestyä sinisellä Anglialla. Anglia oli luotettava auto – ainakin Harrin mielestä.
Naapurin Pekka käveli tiellä. Outi ei ollut huomaavinaan häntä. Mutta Pekka näki Outin hienossa leningissä.
– Tansseihin menossa?
– En. Odotan Harria.
– Ei taida tulla.
– Miksei?
– Näin sen eilen kylillä. Sillä oli vauhti päällä.
– Eikä. Sinä erehdyt, ei Harri juo!
– Ryysti kuin pesusieni, ja Hellevi roikkui kaulassa.
– Valehtelet. Yrität vain kiilata meidän väliin.
– Sano suoraan, oletko onnellinen Harrin kanssa? Harri on epäluotettava.
– Sinä olet luotettava ja tylsä.
– Pelkään, että joudut pettymään. Välitän sinusta.
– Mutta minä en välitä!
– Tule meille, minulla on uusin Beatles: A Hard Day’s Night.
– Kovan päivän ilta. Mutta siitä tulisi kovan päivän tylsä ilta.
– Kuuntelisimme kahdestaan.
– Istuisimme sohvalla, ja äitisi vahtisi meitä. Ei kiitos.
– Äiti on bingossa.
– Olkoon vaikka Kongossa.
Anglia tuli. Hellevi ajoi. Harri makasi takapenkillä.
– Missä me olemme, Harri heräsi pysähdykseen. – Voi hitto näitä kovia lokasuojia.
– Outin pihassa, Hellevi sanoi ja käänsi pelkääjän etuistuimen ylös. – Tännehän sinä käskit ajamaan.
Harri rimpuili takapenkiltä ulkoilmaan ja oksensi kukkapenkkiin.
– Ei tarvitse selittää, Outi huusi, nakkasi kiven kohti Angliaa ja juoksi sisälle.
Harri rojahti etupenkille.
– Mitä nyt tapahtuu? Mihin ajetaan? Hellevi kysyi.
– Katriina baariin kirkonkylälle. Keltainen Jaffa tekisi terää, Harri vaikeroi.