Hattukouramies ja Kiljukaula parisuhdeterapiassa

Hattukouramies ja Kiljukaula menivät parisuhdeterapiaan viimeisenä mahdollisuutena pelastaa avioliitto.

– Istukaa olkaa hyvä. Valitan remonteista johtuvia ääniä. Voisin aluksi kertoa vähän itsestäni. Olen siis Urho…

SRRRR PRRRR

– Olen Urho. Toimin parisuhdeterapeuttina ja ajankäytön konsulttina yrityksille ja yhteisöille. Se voi kuulostaa kaukaa haetulta yhdistelmältä, mutta parisuhteen luistaminen laittaa vauhtia myös työelämään. Ja päinvastoin. Jos parisuhde tökkii, se vaikuttaa työmotivaatioon heikentävästi, ja sitä kautta tuottavuus heikentyy.

– Tiedetään. Jos mentäisiin jo asiaan, Kiljukaula kiirehti.

– Ei kai tässä nyt niin kiire ole, ihmetteli Hattukouramies.

– Sinulla ei tosiaan ole koskaan kiire mihinkään.

– Sinulla on aina kiire – ei mihinkään. Pitää näyttää kiireiseltä.

– Onko suhteessanne ajankäytön ongelmia? Urho keskeytti.

– Ei ole. On vain ongelmaihminen, tuo tuossa, Kiljukaula osoitti Hattukouramiestä.

– Mikä on ongelmasi Hattukouramies? Urho kysyi.

SRRRR PRRRR

– En pysty vastaamaan tässä parisuhteessa, mutta otan siitä selvää seuraavassa parisuhteessa. Sanotaan että samat virheet toistuvat uudessa suhteessa.

– Seuraavassa ja seuraavassa. Mutta nyt on nyt ja nyt on parannettavaa mitä parannettavissa on. Onko mitään jäljellä?

– Niin mitä sanot Hattukouramies, onko peli menetetty? Joko heität kirveen kaivoon?

– Ei ole peli on menetetty. Otetaan vaan rauhallisesti ja sovitellaan.

– Rauhallisesti ja rauhallisesti siitä on saanut kuulla tässä monta vuotta, mutta mitään ei tapahdu. Sinä olet sellainen huopaaja. Mikään ei edisty. Ei remontit eikä suunnitelmat.

– Teidän kannattaisi laittaa aikataulu seinälle. Vaaka-akselilla on aika ja pystyakselilla tehtävät työt. Piirrätte arvioidut ajat janoina.

– Tulee jano, Hattukouramies valitti.

– Pöydällä on vettä ja mukeja, Urho neuvoi.

– Et ota mitään vettä. Tulee pissahätä, Kiljukaula sanoi. – Rahankäyttö on ongelma. Sinä pihtaat ja minä ostan mitä tarvitaan.

Huoneen oveen koputettiin. Samassa ovi aukesi ja haalaripukuinen mies astui sisään.

– Huoltoyhtiöstä päivää. Katsotaan nyt niitä termostaatteja.

– Päivää. Meillä olisi tässä menossa luottamuksellinen keskustelu, Urho esteli.

– Meihin voitte luottaa, vai mitä Hattukouramies. Pidä Hattu puoliasi.

– Kyllä pidellään. Hyvää työtä olette tehneet Hiilossa. Luotan teihin.

Huoltomies käänteli termostaattia ja vislaili Juha Vainion kappaletta ”Kun aurinko lämmittää”.

– Jatketaan siitä rahankäytöstä, Urho sanoi.

– Sinä ostat jatkuvasti uusia vaatteita, Hattukouramies sanoi.

– Ja sinä kuljet aina samoissa vaatteissa. Saa hävetä silmät päästä.

– Ihan siististi Hattukouramies on nytkin pukeutunut, huoltomies puolusti.

SRRRR PRRRR

– Poraus käy hermoille. Eikö remontin ajaksi löytynyt muuta tilaa?

– En ole ehtinyt etsiä. Ajankäytön seminaarien kanssa on ollut kiirettä.

– Mikä ajankäytön hallitsija sinä oikein olet, kun et ole pystynyt järjestelemään omia töitäsi?

– Suutarin lapsilla ei ole kenkiä eikä Urholla aikataulua seinällä.

– Älä sinä huoltosälli puutu tähän. Sinulta ei ole kysytty mitään, Kiljukaula napautti.

– Poistun näyttämöltä. Termostaatti on kunnossa. Tunteet kehiin!

Huoltomies hiipi korostetun hiljaisesti ovesta ulos.

– Minulle riitti. Hattukouramies, lähdetään.

– Katsotaan seuraava aika. Odottakaa hetki, kun löydän kalenterin, Urho alkoi kaivaa salkkuaan.

– Minulla ei ole aikaa odotella. Eikä seuraavaa aikaa tule. Hattukouramies muuttaa Vaahtolaan ja minä jään Veikkolaan.

Puhelinsoitto

Hattukouramieheltä oli jäänyt tärkeä pahvilaatikko vanhaan asuntoon Veikkolaan. Hänen olisi pitänyt soittaa Kiljukaulalle, että voisiko hän poiketa hakemassa laatikon. Hän ei ollut ollut pitkään aikaan missään tekemisissä Kiljukaulan kanssa.

Hattukouramies kaivoi puhelimen esille ja laittoi sen pöydälle. Pöydällä oli leivänmurusia. Hän otti talouspaperin palan ja pyyhkäisi sillä muutaman kerran niitä kasaan. Kasan hän kaapaisi toiseen käteensä ja vei ne roskiin. Kiljukaula olisi sanonut tätä räpeltämiseksi. Olisi pitänyt käyttää kosteaa tiskirättiä ja pyyhkiä pintoja laajemmalti.

Hattukouramies ajatteli, miten hän muotoilisi kysymyksen Kiljukaulalle. Vastaavassa tilanteessa Kiljukaula ei ajattelisi mitään vaan laukaisisi asian kovaan ääneen, tuskin päivää sanoisi. Hattukouramiehen elämästä oli kulunut suuri osa ajattelemiseen – menneitä ja tulevia: Mitä tuli sanottua; entä jos, mitä sitten tapahtuu. Hänen rauhallinen puhetapansa ärsytti Kiljukaulaa. Montako sanaa hän ehtisi sanoa, tai pitäisikö kysyä että montako kirjainta hän ehtisi ääntää ennen kuin Kiljukaula aloittaisi tykityksen.

Hattukouramiehellä oli aikaa miettiä, miten selviytyä puhelinkeskustelusta. Hänellä ei ollut kiire soittaa. Jonottaessakaan hänellä ei ollut kiire: hän saattoi antaa tilaa muille ja joskus hän jopa toivoi, ettei hänen vuoronsa tulisi koskaan. Hän oli kuin lämpiöihminen[1], joka viihtyi odotushuoneissa punaisten muovituolien ja nihkeiden aikakauslehtien maailmassa. Kiljukaula saattoi tulla ”herättämään” hänet esim. apteekista jonottamasta:

– Et sinä niitä lääkkeitä tarvitse, lähdetään kiireesti kauppaan, vieraita tulossa.

Hattukouramies alkoi tehdä lähtöä ja kysyi:

– Ketähän meille nyt?

Nuorena miehenä Hattukouramies oli ollut aktiivisempi ja jopa viriilimpi: hän kävi usein tanssiravintolassa ja haki ahkerasti naisia tanssimaan. Jos joku alkoi empiä, hän ei jäänyt ruinaamaan vaan jatkoi seuraavaan kohteeseen. Kerran hänelle kävi niin että empivä nainen olikin lähtenyt hänen peräänsä, ja niin hänellä oli kaksi naista parketin reunalla.

Näistä muisteloista virkistyneenä Hattukouramies otti puhelimen kouraansa ja alkoi etsiä Kiljukaulan numeroa. Se löytyi nopeasti – ehkä liiankin nopeasti. Hän huomasi, että puhelin vilkutti viestiä. Kirjastosta oli tullut ilmoitus: Ford Anglian hoito ja käyttö -käsikirja on noudettavissa kirjastosta. Pitäisiköhän hänen käydäkin kirjastossa? Ehtisihän hän soittaa myöhemminkin. Toisaalta Kiljukaulan ripityksen jälkeen Ford Anglian kuvat olisivat kuin paluu äidin kohtuun. Ja niin epävarma sormi hakeutui Kiljukaulan kohdalle ja kosketti sitä. Puhelimesta kuului ensin piippaus ja sitten miesääni sanoi:

– Valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä.

Pahvilaatikon sisältö painoi Hattukouramiehen mieltä. Seuraavana päivänä hän lähti käymään Veikkolassa.

Matot olivat pihalla tuulettumassa, ulko-ovi oli auki, Hattukouramies ei soittanut ovikelloa. Hän hiippaili sisälle eteiseen. Olohuoneen ovi oli raollaan. Hän kuuli tuttua naisen naurua, ja miehen naurua. Kiljukaulan uusi mies – ehkä?

He lukivat jotain ja hihittivät kuin teinit.

– Kuulepa tätä: ”Rakas Rauha, rakennamme Veikkolaan yhteisen tulevaisuuden – sinä ja minä.”

Hattukouramies tunnisti lauseen isänsä äidille lähettämästä kirjeestä. Hän palasi ulko-ovelle ja soitti ovikelloa. Olohuoneessa alkoi sutina ja säpinä.

– Kirjeet äkkiä laatikkoon, Kiljukaula komensi.

Samassa Hattukouramies astui olohuoneeseen.

– Hattukouramies! Mistä sinä siihen tupsahdit? Sinä rikot kotirauhaa. Soitan poliisit, Kiljukaula uhkasi.

– Soita vaan. Te rikotte kirjesalaisuuden!

– Kenkälaatikko tuli siivotessa vastaan. Ihailtiin vain kauniita kirjekuoria.

– Laittakaa kirjeet takaisin laatikkoon.

Kiljukaula ja mies kasasivat kirjeet.

– Tässä on Hemmo, Kiljukaula sanoi sovittelevasti.

Hemmo ojensi kättä – turhaan.

– Aha, sanoi Hattukouramies, otti laatikon kainaloonsa ja lähti talosta.

Vaahtolan kyydin bussi oli juuri lähdössä.

– Ostit kengät, bussikuski totesi.

– Niin ostin. Näillä mennään kauas – peruuttamalla.

Asunnollaan Hattukouramies kaatoi kirjekuoret laatikosta sohvalle. Hän irrotti välipohjan. Sen alta paljastui ruskea kirjekuori, jossa vastaanottajan paikalla: ”Rakas poikamme Hattukoura” ja lähettäjän paikalla: ”Toivo ja Rauha”. Hän avasi kuoren. Sen sisältämässä paperissa luki ainoastaan: ”KESKITY OLENNAISEEN”.


[1] Pauli Heikkilä, Hibernaatti, 2004

Hattukouramies ja Kiljukaula vaahtosivat

Hattukouramies ja Kiljukaula kävelivät pitkin Veikkolan raittia rinnakkain, mutta parin metrin etäisyydellä toisistaan.

– Kävele reunassa, väistä pyöräilijää! Kiljukaula tuhahti. – Kävele nopeammin, ikävää myöhästyä tapaamisesta ajankäytön konsultin kanssa.

– Urho myöhästyy aina, ei meillä ole kiire mihinkään, tiesi Hattukouramies.

– Tyhmää tässä on hidastella. Olisi edes kunnon juttuseuraa, että voisi rupatella niitä näitä. Mutta ei, on vain verkkainen tuumailija, joka ajattelee kummallisia asioita.

Veikkolan Hovi oli puolillaan ruokailijoita. Hovimestari ohjasi heidät neljän hengen pöytään.

– Minä haluan nähdä, ketä saliin tulee. Istu sinä toiselle puolelle tutkimaan seinää.

He istuivat sanattomina. Välillä Hattukouramies käänsi päätään nähdäkseen salin puolelle.

– Mitä siinä pyörit. Nolon näköistä.

– Noloa on kääntää selkä saliin päin.

– Ei mitään noloa. Eihän sinulla ole mitään sanottavaa kenellekään. Katsele sinä vaan tapettia ja anna mielikuvituksen laukata!

Urhoa ei näkynyt. Niinpä he tilasivat ruoat.

Tarjoilija ilmestyi ruokien kanssa vartin kuluttua.

– Paistettu hauki ranskalaisilla?

– Se on tuolle, eihän se muuta osaa tilata.

– Ja tässä pitsaa teille. Rauhallista ruokailua.

– Kyllä on rauhallista seuraa.

He totesivat että Urho on unohtanut heidät. He alkoivat syödä.

– Aina sinä tilaat sitä haukea.

– Ja sinä pitsaa.

– No se on eri asia. Syön välillä salaattia.

– Yök mikä käry noissa ranskalaisissa! Kiljukaula irvisteli.

– Leipää saa kotonakin, Hattukouramies osoitti Kiljukaulan pitsaa.

Kiljukaula jähmettyi haarukka ja veitsi kädessä. Sitten hän iski haarukan ja veitsen tarjottimelle niin äänekkäästi, että se huomattiin myös muissa pöydissä.

– Tämä oli tässä. Maksa lasku!

Kiljukaula poistui ravintolasta ja törmäsi ovella Urhoon.

– Anteeksi, että olen myöhässä. Auto hajosi.

Kiljukaula ei sanonut mitään vaan jatkoi matkaa. Urho pyöritti päätään ja vilkaisi portsaria, joka virnuili nurkassaan.

Urho löysi Hattukouramiehen tuijottamasta tapettia.

– Mihin Kiljukaulalla oli kiire?

– Aina sillä on kiire. Mutta nyt tuli riitaa ranskalaisista. En pystynyt puolustautumaan.

– Sinun pitää kehittää sanavalmiutta ja toimia nopeasti eikä jäädä miettimään ja hautomaan asioita.

– Miten voisin oppia sellaista?

– Veikkolassa on Kuluneiden sanontojen Kirpputori. Käy siellä, kerro asiasi ja terveiset Urholta.

Hattukouramies palasi kotiin. Kiljukaula istui olohuoneen sohvalla ja oli lukevinaan Veikkolan Viikkolehteä.

– Minä en voi hyväksyä, että minun ruokaani arvostellaan, Hattukouramies opasti sohvan vieressä.

– Kaikkihan niin tekevät. Sinä olet kasvanut jossain umpiossa.

– Voi olla. Mutta en usko että olen ainoa joka näin ajattelee.

– Ajattelee ja ajattelee. Ajatella sinä kyllä osaat. Mutta et osaa toimia.

– Mitä on jäänyt tekemättä? Hattukouramies kysyi ja istuutui sohvalle.

– Vaikka mitä. Koskettelet minua vain silloin kun haluat seksiä. Et ole vienyt minua pitkään aikaan mihinkään elokuviin tai ravintolaan. Taloon olisi pitänyt tehdä remonttia.

– Juurihan me olimme ravintolassa. Eikä remonteistakaan ole kahtakymmentä vuotta.

– Kyllä Urhon kutsusta olimme ravintolassa. Ei meidän suhteessa ole enää mitään jäljellä. Minun puolestani voitaisiin erota.

– Tämä tuli vähän äkkiä. Onhan meillä ollut myös hyviä aikoja.

– Olet sinäkin eroa ehdottanut.

– Niin, heikkoina hetkinä kyllä.

– Onko sinulla muka vahvoja hetkiä? Sinussa ei ole muuta vahvaa kuin otsaluu.

– Ja sinulla vahva ääni, joka purkautuu suusta ennen ajatusta. Äänienergiasi kannattaisi muuntaa sähköksi valtakunnan verkkoon.

Kiljukaulan silmät alkoivat kostua.

– Mennäänkö viikonloppuna käymään Vaahtolassa? Hattukouramies ehdotti. – Tutustuttaisiin paikkoihin ja käytäisiin Pubissa oluella, Hattukouramies kosketti Kiljukaulaa ja huomasi samalla hameen alta pilkottavat pitsireunaiset stay up -sukat.

– Ei tätä suhdetta vaahdolla korjata, Kiljukaula alkoi itkeä. – Onneksi lapset ovat jo aikuisia. He ovat nähneet mitä tämä on.

Hattukouramies halasi Kiljukaulaa ja alkoi hyväillä tämän rintoja. Edellisestä seksikerrasta oli vierähtänyt viikkoja, joten Kiljukaulakin alkoi lämmetä. He siirtyivät makuuhuoneeseen. He rakastelivat rutiinilla ja laukesivat miltei yhtä aikaa. Mutta rakastelun jälkeen he käänsivät kylkeä eivätkä hyväilleet enää toisiaan.

– Ei tätä suhdetta sovintoseksillä eikä vaahdolla korjata, Kiljukaula sanoi.

– Jospa minä vaihtaisin työpaikkaa. Työnjohtajan homma emoyhtiössä on aika stressaavaa. Pääsisin tytäryritykseen Vaahtolaan suorittavaan työhön.

– Eli menisit liukuhihnalle, ja palkka tippuisi puoleen?

– Myydään talo ja muutetaan Vaahtolaan.

– Minä en mihinkään sivukylään lähde! Sinä voit muuttaa sinne. Siellä on varmaan kaltaisiasi hiippailijoita.

– Niin taidan tehdä. Pääsen sinun kontrollistasi eroon. Sinä vahdit joka liikettäni. Ja arvostelet tekemisiäni. Vaahtolassa on hyviä kavereita, kuten Hiiva, joka on tytäryrityksessämme töissä koeajalla.

– Ikuisella koeajalla se rötöstelijä taitaa olla.

– Hiiva osaa kaikenlaista ja on auttanut minua remonteissa ynnä muissa töissä.

– Eihän sinussa tapahdu mitään ellei joku ole tuuppimassa ja kannustamassa sinua eteenpäin. Sitä paitsi olen tuntenut itseni aika yksinäiseksi vaikka olemme naimisissa. Se on tehnyt minut kärttyisäksi. Mutta nyt on myöhäistä korjata mitään. Muuta sinä vain sinne kaljavaahtoon. Kittaa itsesi turvoksiin joka ilta.

– Muuten ketä varten laitoit stay up -sukat? Tuskin halusit minua miellyttää. Urhoa varten sonnustauduit tuntikaupalla!

– Itseäni minä hemmottelin. Oletpa sinä mustasukkainen.

– Ja sinä olet stay up -sukkainen kukkainen.

– Haista home!

– Niin haistan. Se salaojaremontti olisi pitänyt tehdä.

– Olisi ja olisi. Isi isi. Huuda nyt kuollutta isääsi apuun. Isäsi oli kunnon mies. Teki tähän taloon kaikenlaista. Omena tippui kauas puusta.

– Älä kärjistä. Olen minä yhtä ja toista tehnyt. Sinä et vain muista.

– Mutta nyt voisit alkaa pakkaamaan yhtä ja toista – tai miettimään, kuten sinulla on tapana, mitä otat mukaasi.

– Minun tulee ikävä sinua.

– Kyllä. Tulet kaipaamaan laajaa takapuoltani ja stay up -sukkien peittämiä reisiäni. 

Hattukouramies muutti

Vaahtola-Veikkola -tiellä ajoi iso pakettiauto, jonka kyljessä luki Muuttohaukka.

– Olisiko sinulla jotain muuta musiikkia kuin tätä panhuilun ujellusta? kysyi Hattukouramies.

– Tämä on rauhoittavaa musiikkia. Asiakkaat ovat tykänneet tästä, perusteli Muuttohaukan Esko.

– Laita vaihteeksi kantrimusiikkia. Se jauhaa kuin juna eteenpäin.

– En laita enää mitään jauhamista. Kohta ollaan perillä.

Esko käänsi autonsa Kiljukaulan pihaan.

– Onko Kiljukaula paikalla.

– Ei ole. Hän on matkoilla uuden miesystävänsä kanssa.

– Vastahan te erositte. Ottaako päähän vai hattuun? Tai eihän se minulle mitään kuulu.

– Ei kuulukaan. Tavaroita ei tule paljoa, koska muutan Vaahtolassa yksiöön. Hiiva lupasi tulla auttamaan ainakin Vaahtolaan. Olisi hyvä löytää kenkälaatikko, joka sisältää tärkeitä papereita.

– Eikö täällä ole vielä pakattu tavaroita, tässähän menee minun aikaani hukkaan odotellessa.

– Otetaan rauhallisesti. Tyhjiä laatikoita löytyy.

– Rauha maksaa.

– Totta kai. Äidin nimi oli muuten Rauha.

– Uskon sen, kun olen seurannut liikkeitäsi. Ja isä oli tietysti Toivo[1]?

– Mistä arvasit? Kannetaan ensin isommat tavarat eli vierashuoneen sänky ja pieni sohva.

– Autoa ei sitten kolhita.

– Ei tietenkään.

Jos sänky kolahti auton peltiin, Esko päästi kummallisen sihinän suustaan.

Kun isommat tavarat oli kannettu, alkoi Hattukouramies pakata muita tavaroita. Esko laittoi panhuilu musiikkia soimaan ja jätti ovet auki, että ohjaamo tuulettuisi. Pihakeinussa hän antautui musiikin vietäväksi.

– Yksinäinen paimen on suosikkini, Esko alkoi huojua. Keinu heilui uhkaavasti ja kaatui lopulta taaksepäin ja Esko sen mukana.

– Apua! En pääse ylös täältä! Tule auttamaan! Käsi osui kiveen.

– Ota rauhallisesti, ojenna ehjä käsi.

– Kyynärpäähän sattuu niin saatanasti. Saat ajaa kuorman Vaahtolaan. Käteen sattuu. En pysty ohjaamaan.

– Voi harmi, voin kyllä ajaa sinut Hoitomaailmaan[2]. Mutta yhdellä ehdolla: ei panhuilua.

– Laita kantria tai vaikka humppaa, kunhan pakkaat nopeasti ja ajat auton Vaahtolaan.

Esko seurasi sivusta, kun Hattukouramies kantoi pahvilaatikoissa pienempiä tavaroita.

– Mitäs rojua tässä on?

– Ei mitään rojua vaan Ford Anglian koristekapseleita ja käyttöohjekirjoja vuosilta 1963–1966.

Vaahtola-Veikkola -tie oli hiljainen, mutta yhtäkkiä taakse ilmestyi punainen urheiluauto, joka singahti hetkessä ohi.

– Olikohan se Urho? Hattukouramies ihmetteli.

– Hänellä on aina kiire – hautaan, Esko sanoi.

Vähän matkaa ajettuaan he näkivät tien sivussa punaisen auton ja Urhon heiluttamassa salkkua. Hattukouramies pysäytti pakettiauton.

– Hyppää kyytiin, Esko huusi.

– Minulla on kiire ajankäytön seminaariin Henkimaailmaan[3]. Moottori sammui kesken kaiken, Urho punasteli.

– Ja minulla kiire Hoitomaailmaan. Kyynärpää sammui tai on sijoiltaan, tuskaili Esko.

– Minulla ei ole kiire nyt eikä milloinkaan, sanoi Hattukouramies ja käänsi rattia.


[1] Vanha vitsi: Rauha ja Toivo erosivat. Rauha tuli Toivottamaksi ja Toivo Rauhattomaksi.

[2] Sosiaali- ja terveyshuolto

[3] Kirkko ja uskonto, jossa uskotaan Yläkertaan

Hattukouramiehen päivä

Hattukouramies valmistaa isänpäivän ateriaa. Lapset ovat tulossa illalla kylään. Lihapullat onnistuvat aina, kun hän valmistaa ne korppujauhopussin ohjeen mukaisesti. Perunatkin pitää keittää ja salaatiksi viipaloida kurkkua ja tomaattia. Jälkiruuaksi ovat korvapuustikahvit.

Hattukouramiehen poika opiskelee Turussa historiaa ja tytär sosiaalipolitiikkaa Jyväskylässä. Kaiken opiskelukiireen lomassa he kuitenkin päättivät viettää isänpäivää isän kanssa.

Hattukouramies pesee perunoita, kun puhelin pärähtää yllättäen soimaan. Hän kuivaa kädet pyyheliinaan ja ottaa puhelimen käteensä. Puhelimen näytöllä lukee Kiljukaula. Hän miettii hetken ja antaa puhelimen soida. Kai se on vastattava.

– Hattukouramies.

– Onnea isälle, vaikkei sinusta sellaiseksi olekaan. Lapset tulossa, vai?

– Kyllä, laitan juuri ruokaa…

– Sinun ruokasi tiedetään: lihapullia ja perunoita. Eihän sinusta muuhunkaan ole. Annoin lapsille taskurahaa, että voivat käydä kaupungilla syömässä. Sanoin heille, etteivät ostaisi sinulle mitään. Ethän sinä mitään tarvitse. Sitä paitsi…

Hattukouramies lopettaa puhelun ja sulkee puhelimen. Hän istahtaa keittiön tuolille miettimään alakuloisena. Kiljukaulan sanat satuttivat häntä. Hän istuu muutaman minuutin ja katselee iltapäivän hämyä ikkunasta. Hän saa kuitenkin jostain voimia, nousee ylös ja alkaa pestä perunoita.

Hattukouramies laittaa perunat kiehumaan ja kääntää samalla uunin 225 asteeseen. Jos Kiljukaula onkin kylmä ihminen, niin uuni antaa lämpöä. Hän pyörittelee lihapullat pellille. Neljänsadan gramman satsi mahtuu hyvin yhdelle pellille. Uunia odotellessa hän kattaa yksiönsä keittiön pöydälle kolme lautasta, haarukat, veitset ja maitolasit. Talouspaperi saa toimia serviettinä. Hattukouramies leikkaa ruisleivästä kymmenen viipaletta ja asettaa ne tarjottimelle. Leipien päälle hän asettelee muovikelmun.

Puolen tunnin kuluttua kaikki on valmista. Kahvinkeitinkin on laitettu valmiusasemiin. Sitten ovikello soi. Hattukouramies kiirehtii aukaisemaan ovea. Ja mikä iloinen yllätys ja kohtaaminen odottavatkaan oven takana: kaksi lasta on muuttunut neljäksi. Kummallakin lapsella on seurustelukumppani matkassa.

Hattukouramies kattaa kaksi lautasta lisää. Keittiön täyttää lämpö, ystävyys ja puheensorina, johon hänkin pääsee mukaan.

Hattukouramies ja varis

Varis katseli Vaahtolan kirkon tornista, kun Hattukouramies asteli kohti Hoitomaailmaa. ”Miksen lähtenyt Keski-Eurooppaan kuten muutkin, vaan jäin tänne nuokkuvaan kyläpahaiseen pakkasta pitelemään”, ajatteli varis ja jatkoi keskustan tarkkailua.

Hattukouramies kärsi talvella eturauhasvaivoista. Hän yritti ajatella asiaa positiivisesti. Eturauhanen on edessä, siis eteenpäin ollaan menossa. Takarauhanen olisi paljon pahempaa. Odotushuoneessa oli hänen lisäkseen vain tummatukkainen nainen, hänen ikäisensä. Hän pohti, mistä aloittaisi keskustelun. Säillä ja sairauksilla ei tekisi naiseen kovinkaan suurta vaikutusta. Ja miksei voisi vain puhua ilman mitään taka-ajatuksia. Miksi pitää olla koko ajan haku päällä? Nämä pohdinnat keskeytti reipas naislääkäri, joka ohjasi hänet huoneeseensa. He kättelivät, ja lääkäri kysyi missä asioissa oltiin liikkeellä.

– Eturauhasvaivat. Saa juosta usein vessassa. Joskus taas saa odottaa virtsan tuloa, sanoi Hattukouramies hieman alistuneena.

– Housut pois ja hoitoon, kiekaisi naislääkäri ja kehotti häntä menemään vuoteelle kyljelleen sikiöasentoon. Hän tunnusteli eturauhasta takapuolesta. Eturauhanen oli pieni, eikä kipuja tuntunut, kun lääkäri paineli alavatsan päältä. Ei siis ollut syytä huoleen. Potilastiedoista näkyi, että hänellä oli lievä lääkitys masennuksen takia.

– Nämä lääkkeet aiheuttavat virtsaamisvaikeuksia. Kevättä kohti ollaan menossa, ja valo voittaa, joten lääkitystä voisi vähentää, lääkäri kannusti.

Hattukouramies lähti toiveikkaana huoneesta. Hän ei nähnyt enää tummaa naista odotushuoneessa.

Kun Hattukouramies tuli Hoitomaailmasta kadulle, hän törmäsi Anteroon, joka oli juuri päässyt työpaikaltaan vapaa-ajan viettoon. Hyvin alkanut jutustelu keskeytyi, kun varis lensi raakkuen heidän päidensä yläpuolelta. Hattukouramies aavisti vaaran lähestyvän – ja samassa heidän edessään oli Kiljukaula, joka antoi täyslaidallisen.

– Sitä ollaan Vaahtolan pubiin menossa? Siellähän sitä voi murehtia maailman menoa. Minä olen menossa poliisilta hakemaan uutta passia. Matkustan kesällä Etelä-Amerikkaan, sanoi Kiljukaula ja käänsi katseensa Hattukouramieheen.

– Voisit muuten pitää lapsiin paremmin yhteyttä!

Kiljukaula oli jo kadun toisella puolella, kun Hattukouramies yritti saada itsensä kasaan ja oli vähällä jäädä auton alle. Sanattomalla sopimuksella Hattukouramies ja Antero lähtivät astelemaan kohti Vaahtolan pubia. Antero selosti työpäivän tapahtumia, mutta Hattukouramies nautti jo masennuksen suloisista löylyistä eikä pystynyt keskittymään vaan murehti lasten kasvatusta ja varsinkin omaa osuutta siinä. Enkö vieläkään pysty puolustautumaan Kiljukaulan edessä? Milloin tulee se kuuluisa seuraava kerta, kun sanon hänelle suorat sanat?

<<<>>>