Harri katuu

Harri ajoi Aglialla kirkonkylän ohi. Vatsaa kipristeli. Vasemmalle jäi kioski, jonka edessä poika joi King Colaa. Kanttorinmäki ylös ja sitten oikealle Niemisten pihaan. Juha näkyi potkivan palloa. Hän peruutti oman Angliansa Eskon Anglian viereen. Hän avasi oven varovasti ettei kolhisi Eskon autoa.

– Terve Juha. Syötä minulle, Harri ehdotti ja ajatteli hiukan rentoutuvansa.

He pallottelivat.

– Sinähän olet oikea Pele! Harri kehui.

– Pele kahdella ällällä.

– Älä ole vaatimaton. Olet taitava pelaaja. Käytkö sanomassa Outille, että minä odotan häntä, Harri sanoi ja meni autosta hakemaan ruusun.

Outi tuli rappusille.

– Mitä asiaa?

– Olen pahoillani, Harri sanoi ja ojensi ruusun Outille.

Outi otti ruusun ja viskasi sen päin Harria.

– Häivy!

– Hellevi ei merkitse minulle mitään. Se oli vain sellainen yhden illan sekoilu.

– Ja yhden yön!

– Mitään ei tapahtunut.

– Ja varmaan tylsää oli. Onko sinulla muita satuja?

– Olen päättänyt mennä iltalukioon.

– Entä sitten?

– Sitten yliopistoon.

– Noin vain sinä menet yliopistoon. Kas kun et Sirola-opistoon. Eikö se olisi enemmän teikäläisten juttu? Outi nauroi.

Harri nieli tappionsa ja meni Anglian luokse. Hän vilkaisi vielä Outia ja avasi auton oven.

Anglia kääntyi pihasta Kouvolan suuntaan. Menee tietysti viinakauppaan, Outi ajatteli.

– Pelataanko palloa? Juha oli ilmestynyt rappusille.

– Ei huvita.

– Sydänsuruja?

– Ei kuulu sinulle.

– Ei kuulukaan, mutta näkyy. Harri on pelimies.

– Kyllä, valitettavasti.