Palautteita

Sinikka Neuvonen

Terve Kari!

Vasta nyt olen selvinnyt lukemaan juttujasi, vaikka lupasin tehdä sen jo aiemmin. Shame on me! Mutta ehkäpä tuntuu kivalta saada palautetta elokuussakin?

Minusta kirjoitat niin sujuvasti, että yleensä en huomaa edes lukevani. Se on ihmeellistä. ( Ihan pari kertaa on ollut jotain pientä,joka on pysäyttänyt, kuten sellainen, että kerrot preesensissä, sitten on imperfekti ja sitten perfekti – jos ymmärrät mitä tarkoitan: imperfekti kalskahtaa korvaan). Siis niin soljuvaa ja virheetöntä. Ja sitä paitsi hykerryttävää. Rakastan noita sanaleikkejä ja vinksahtaneita käänteitä. Absurdia huumoria, kuten joku ohjaajanne sanoi.

Vaahtola heräsi helposti eloon juttuja lukiessani. Sekoilin vähän järjestyksessä, sillä ensin kännykältä oli vähän hankalampi selata, sitten keittiön läppäriltä ja omalta koneelta löytyi paremmin lukujärjestys. Saatoin kuitenkin lukea jonkin pätkän toistamiseen ja jotain jäi lukematta. Mutta luulen tutustuneeni koko galleriaan. Paikan nimet ovat mainioita: hoitomaailma, henkimaailma. Tulee mieleen sänkymaailma. Kamalia naisia,perkeleet lentelee. Et kai sellaisiin ole törmännyt. Hattukouramies herättää melkein sääliä, mutta ihanaa, että isänpäivälounas onnistuu, siitä tulee hyvä mieli.

Muutenkin näistä tulee hyvä mieli.. Onnellisia loppuja on, ja mikä mahtavaa, usein lopussa on jotain melkein ohimennen sanottua hihityttävää.

Tällaiset jutut sopisi minusta luettavaksi radiossa. Entä jos rakentaisit niistä kokonaisuuden, jonka luvut olisivat tarkasti määrämittaiset ja asiat etenisivät kuten tässä, muutamia juonikuvioita kehitellen, eri henkilöiden vinkkelistä ja tarjoisit YLElle. Lukija voisi olla minun puolestani vaikka Aku Hirviniemi, sillä on ihan hyvä vähän karu ääni. – En siis tiedä yhtään, onko tämä mahdollista, mutta minä ainakin kuuntelisin mielelläni!

Niin että mitäs oikein halusitkaan kuulla? Täältä ei pese ainakaan kielteistä arvostelua. Päinvastoin, olen melkein sanaton ällistyksestä.

t. Sinikka Neuvonen, 4.8.2016


Kalle Veirto

Mä sen verran lukaisin niitä Karin juttuja, että voin sanoa seuraavaa:

Niissä on tiiviyttä, linjakkuutta, yhtenäisyyttä, jokunen kiva kielikuva ja
muutenkin ”hallittu” tunnelma, ei roiskaistu. Tollanen sarja noin sataan
liuskaan niin hyvä, siinä on kokoelman mitta. Ironiaa, tummenevaa
pohjoisrinteen satiiria. Omintakeisuuttakin.

Sitten: ovatko akuankka-nimet tarpeen? riittääkö potku vielä viidennessä
jutussa? tuleeko hahmoihin elämää ja viiltoa vai jääkö keskikaljaksi tuo
tyypittely?

Jos haluaa julkaista, pitää erottua, mieluiten hyvässä.

Kari vois lukaista seuraavat, jos huvittaa ja kaipaa jotain vertailukohtaa
ja jollei ole jo lukaissut: Joycen Dubliniaisia, Huovisen Lyhyet erikoiset,
Tervon Siat ja naudat ja Armas Alvarin Varmat tapaukset

Näitä tuli mieleen, kun en kaveria tunne, vain tekstin.

T. Kalle Veirto, 1.4.2016

Kallen arvio perustuu kolmeen tekstiin:

Vaahtolan inssit ja Viivi Vakka-Kansi
Paneelikeskustelua Vaahtolassa
Juurta jaksaen


Pirkko Mäkinen

Edelleen tykkään kovasti täkänänhakureissusta. Konstailematonta suoraa tekstiä. Asia tulee selväksi.

Marttojen invaasio Vaahtolan pubiin on myös selkeä ja ihan
uskottavakin. Martat ovat tietynlainen ryhmä tarmokkaita.
Kiva yksityiskohta ja paljon puhuva: Kerttu suihkii sauvoilla ohi.

Pirkko Mäkinen, 20.11.2016

Tiina Ben Lulu

Palaute Juurta jaksaen-tekstistä

Tässä tekstissä jatkat meille tutuksi tulleen Hattukouramiehen elämän kuvaamista. Tässä on tarjolla uusia yksityiskohtia Hattukouran työelämäkokemuksista. Samalla kuvaat eleettömän hirtehisesti suomalaista yhteiskuntaa, työelämää ja sitä, mitä on luoviminen työntekijöiden ja ylemmän johtoportaan välillä. Hetken työnjohtajan toimineen Hattukouramiehen elämä ei ole helppoa, hän on joutunut henkisesti liian suuriin saappaisiin. Työssä ponnistellaan vakavasti hiirenloukun jousen eteen, työntavoitteen kautta työelämä kuvautuu absurdina. Hattukouran urakehitys on ollut laskujohteista, tekstin lopussa kuvaat myös päivittäistä työpaikkakiusaamista. Parisuhteessakin on samanlaista vieraantumisen kokemusta. Hattukouran tragikoomisen elämänmenon kautta kuvaat ihmisen ikävää ja turhautumista hyvinkin tarkka-aistisesti. Miesnäkökulma korostuu, lukijan myötätunto on ilman muuta heidän puolellaan. Naiset kuvautuvat useimmiten jyrääjinä, karkeina vallankäyttäjinä. Hattukouran salarakas Rosa on saavuttamaton ihannekuva (onko siis pelkkää fiktiota?), siihen sisältyy kaipuuta hyväksyntään ja sitä kautta vapautumiseen. Tarinasi ovat mukavaa luettavaa, aina ei osaa päättää itkeä vai nauraa, siksi reaktio muodostuu useimmiten hysteerissävytteiseksi. Ja kuten arvata saattaa juuri-sana on saanut uuden kontekstin.

Tiina Ben Lulu, 17.3.2016
psykologi, psykoterapeutti ja kirjoittajakaveri