VAAHTOLA – kari seitsonen

Hattukouramies ja Kiljukaula rajalla

– Tämä lauta-aita on ihan surkea. Se luikertelee kuin käärme tontin rajalla, Kiljukaula sanoi ja heilutti käsiään.

– Puretaanko pois? Hattukouramies ehdotti.

– Puretaan vaan ja rakennetaan betonista korkea muuri. Ja liittymään portti.

– En halua asua vankilassa. Enkä availla porttia joka kerta kun kuljen siitä.

– Muuri jäsentäisi tonttia.

– Meinaatko että varkaat ja asiattomat pysyvät poissa.

– Ei kun se erottaisi meidät katualueesta.

– Haluatko erottua muista naapureista? Minä en tykkää mistään raja-aidoista. Luonnontilainen tontti on mukava ja helppohoitoinen.

– Koska sinä et jaksaisi tehdä täällä mitään.

– Ei sinuakaan pihalla ole montaa kertaa näkynyt.

– On ollut paljon muita menoja.

– Eihän täällä muillakaan ole mitään aitoja.

– He elävätkin kuin pellossa. Minä en halua olla mikään maalainen.

– Et halua olla minkään maalainen.

– He he. Huono vitsi.

– Puretaanko aita?

– Mutta jotain on saatava tilalle, vaikka pensasaita.

– Puskajussin meinasit minusta tehdä.

Hiiva poikkesi pihaan.

– Mitä te rakennatte vai suunnitteletko te?

– Hyvä kun tulit, ajateltiin juuri alkaa purkamaan aitaa.

– Älkää ihmeessä purkako. Oikaiskaa ja maalatkaa.

– Se on perustettu huonosti. Se olisi pian kallellaan.

– Purkakaa sitten. Minä voin auttaa.

– Tilalle on saatava jotain, kiljukaula painotti.

– Tämähän on kaunis luonnontilainen tontti, ei kai tänne mitään aitoja tarvita, Hiiva perusteli.

– Sitähän minä sanoin.

– Te olette tietysti sopineet tämän jo etukäteen. Hyvä on, minäkin kutsun tänne aidan puolustajia. Olen edelleen sitä mieltä, että aita tai muuri jäsentäisi tätä tonttia.

– Tästähän taitaa tulla jäsentenvälinen painikisa, Hiiva sanoi ja siirtyi askeleen kauemmas.

Urho kurvasi pihaan.

– Mitäs täällä suunnitellaan. Ei joutaisi juttelemaan. Olen menossa ajankäytön seminaaria pitämään. Teillä on aikaa ihmetellä.

– Aitaa tässä ihmetellään.

– Aitaa aikaa, kohta raikaa, Hiiva nauroi.

– Minulla on korkea betoninen aita ja valvontakamerat joka nurkalla. Olen paljon pois kotoa, niin täytyy pitää huolta omaisuudesta. Ajattelin hommata rottweilerin vartioimaan pihaa.

– Minäkin haluaisin koiran, mutta tuo ei suostu.

– Sinähän voisit käydä ruokkimassa ja ulkoiluttamassa rotikkaa, Urho ehdotti.

– Kuka ruokkisi ja ketä? Hiiva murisi.

– Kouluttaisin sen hyvin, Urho sanoi ja katsoi kelloa. – Nyt tuli kiire. Palaillaan.

Urheiluauto ampaisi pihalta maantielle ja pöllytti hiekkaa ja kiviä horjuvaan aitaan.

Hattukouramies ja Hiiva alkoivat purkaa aitaa. Kiljukaula kantoi naulaisia aidan lautoja kasalle.

– Mitä meinaatte tehdä laudoilla?

– Mietitään sitä rauhassa. Ei tiedä, mitä vielä keksitään. Vaikka leikkimökki.

– Ei mietitä, lainaat peräkärrin ja viet ne kaatopaikalle puujätteisiin.

– Tämähän sujuu kuin tanssi Vaahtolan lavalla.

– Alkaa olla aution näköistä. Kyllä tähän on jotain saatava tilalle. Urholla on selkärankaa ja betonia pihassa. Ryhdistäydy sinäkin Hattukouramies.

Hiiva teki asennon ja veti kättä lippaan.

– Katsotaan asiaa ensi kesänä.

– Ensi ja ensi. Tätä menoa ei tule ensi kesää. Ei tule yhteistä kesää.

– Nyt ollaan taas siinä hilkulla.

– Taidankin poistua, Hiiva sanoi ja lähti kävelemään pyörän luokse.

– Kiitos Hiiva avusta ja tuesta. Joisitko kahvia?

– Täytyy mennä. Moottoritie on kuuma.

– Vai kahvia sille rentulle. Urholle olisi voinut tarjota pullakahvit tai vaikka torttua.

– Unelmatorttua. Taidat olla ihastunut menestyviin miehiin.

Hattukouramies ja Kiljukaula istuivat keittiössä, söivät korppuja kahvin kera ja vilkuilivat lautakasaa.

Hattukouramies ja Kiljukaula autokaupassa

Hattukouramies ja Kiljukaula astuivat Veikkolan Autolan halliin. Kauluspaitaan ja kulmahousuihin pukeutunut automyyjä harppoi autojen lomasta heidän luokseen.

– Miten voin palvella?

– Fordin Anglia kiinnostaisi, Hattukouramies esitti.

– Tässähän meillä on juuri vahauksesta tullut vaaleanvihreä kaunotar, De Luxe, automyyjä sanoi. Hänen tukkansa kiilsi kilpaa Anglian kanssa.

– Kaunotar? Kiljukaula katsoi auton takaosaa, joka muistutti juustohöylää.

– Koristelistat ja -kapselit viimeisen päälle. Huoltokirjan sivuja löytyy. Ja kattoteline vaikka suksille, kun ajatte pohjoiseen hangille.

– Emme hiihdä, Kiljukaula korjasi ja ajatteli että suksi suolle. – Haluaisin kokeilla takapenkkiä.

– Rouva on hyvä, myyjä sanoi, avasi oven ja käänsi etupenkin etunojaan.

Kiljukaula vääntäytyi takapenkille, jolloin hameen helma nousi puolireiteen.

Automyyjä istahti etupenkille ja kääntyi katsomaan taakse.

– Hyvät paikat vai mitä?

– Ai mitkä paikat, Kiljukaula kysyi ja tarttui myyjää kravatista.

– Anteeksi, niin takapenkkiä tarkoitin.

– Lokasuojat ahdistavat. Aika muovisen oloiset penkit.

– Saatte istuinsuojat kaupan päälle.

Kiljukaula päästi irti kravatista.

Hattukouramies huomasi myyjän jumittuneen autoon.

– Mikä moottori tässä on?

– Jaa niin, myyjä heräsi. – Tuhatkuutioinen tässä hyrrää. Odota kun avaan konepellin.

– Reilusti tilaa tehdä huoltohommia, Hattukouramies kehui.

– Huoltohommia? Hetikö tätä pitää korjata? Kiljukaula ihmetteli.

– Ihan normaaleja juttuja vaan. Pissapojan nestettä ja öljymäärää kannattaa katsoa silloin tällöin. Kaikki helposti näkyvillä ja ulottuvilla.

– Kyllä, hyvin näkyy öljyläikkä auton alla.

– Ahaa. Se on Pösöstä, joka oli tässä ruudussa eilen. Meillä autojen vaihtuvuus on nopeaa. Kauppa käy kuin Fordin moottori.

– Laitatko sen käyntiin?

– Odottakaa, haen avaimen.

– Eiköhän häivytä täältä. Ei hyvältä vaikuta. Myyjä on seksihullu.

– Käydään koeajolla. Ei osteta Angliaa säkissä.

– Älä unta näe! Ei meillä ole varaa ylläpitää autoa.

– En näekään unta vaan De Luxen kiitävän Veikkola-Vaahtola tiellä.

– Löytyihän se avain. Tosin tässä ei lue Ford vaan Hackman Sorsakoski.

– Sehän on veitsi – kas kun ei haarukka.

Myyjä laittoi veitsen virtalukkoon ja käänsi veistä. Kuului vain naps.

– Akku on päässyt tyhjenemään. Sellaista sattuu, kun auto seisoo käyttämättömänä. Tai siis käymättömänä. Ei se mitään, otetaan tuosta Saabista virtaa.

Myyjä kytki käynnistyskaapelit paikalleen ja käänsi virta-avainta. Startti rääkäisi kuin varis, jonka haavassa käännetään veistä. Mutta Anglia lähti käyntiin.

– Haluatteko käydä koeajelulla. Tankki on puolillaan. Tai ainakin mittarin mukaan. Pitäkää käynnissä että akku ehtii latautua. Muistakaa välikaasu, jos vaihdatte vauhdissa ykkösvaihteelle.

—

Hattukouramies ajoi ja Kiljukaula istui vieressä ja piti penkistä kiinni.

– Ajetaanko Vaahtolan suuntaan?

– Kunhan ei kovin pitkälle. Mikä tuo punainen valo on?

– Se on laturin merkkivalo. Laturi ei taida ladata akkua. Ei auta sammuttaa moottoria.

– Bensamittari heiluu puolta tankkia. Mutta kun käännyin Vaahtolan tielle ja laitoin vilkun oikealle, mittari näytti täyttä. Vilkku vasemmalle varmaan tyhjentää tankin. Mutta Anglia kulkee hyvin.

– Ihmeen hyvin tämä kulkee vaikka ruma onkin. Ruma ankan poikanen

– Käydäänkö Vaahtolassa asti? Sinne on vain muutama kilometri.

– Katsokin että bensa riittää!

Ja samassa Anglia alkoi nykiä ja lopulta moottori sammui. Hattukouramies ohjasi auton tien sivuun.

– Tännehän jäätiin. Sinun syytäsi. Miksi piti lähteä autokaupoille. Eihän meillä ole edes varaa autoon.

Pitkään hameeseen sonnustautunut nainen käveli tien toisella puolella.

– Päivää, tiedättekö onko tässä huoltoasemaa lähellä.

– Lähin on Vaahtolassa, Vaahtolan Valinnan pihassa. Onko bensa lopussa.

– Kyllä on lopussa. Kaikki on lopussa, Kiljukaula noitui. – Pitikin lähteä Hattukouramiehen matkaan. Minä otan sinusta eron.

– Aha, nyt ollaan taas siinä pisteessä.

– Avioliitto on miehen ja naisen välinen pyhä liitto. Minulla on tässä Vesitorni-lehti, jonka teemana on Kaiken se kestää – pitkän liiton salaisuus.

– Kiitos, tätä tarvitaan.

– Sehän on Vintin todistajien lehti. Ja sinä olet tähän asti uskonut Yläkertaan? Vai mihin sinä uskot? Anglian ylösnousemukseen?

– Me Vintin todistajat uskomme Vinttimieheen, joka on Angliaakin nopeampi. Hän tietää ja näkee kaiken.

– Jos hän on niin ihmeellinen, hän voisi auttaa meitä.

– Kysyn häneltä apua, nainen meni syrjään rukoilemaan.

– Voi perkeleen perkele, minullahan on kampaaja Veikkolassa tunnin kuluttua!

– Ihan hyvähän tuo on, minulle kelpaa.

– Minulle ei kelpaa!

Nainen palasi auton luokse.

– Avatkaa takaluukku.

– Miksi takaluukku?

– Älä ihmettele vaan avaa se luukku! Kiljukaula tönäisi Hattukuramiestä.

– No avataan, avataan. Mitä ihmettä, täällähän on bensakanisteri. Ja se on täynnä bensaa. Kiitos teille.

– Kiittäkää Vinttimiestä. Turvallista matkaa, nainen huikkasi ja lähti kävelemään Vaahtolan suuntaan.

– Kiitetään kiitetään, Hattukouramies alkoi kaataa bensaa tankkiin ja vilkaisi taivaalle. – Kiitos Vinttimies, missä oletkin, anna vielä akkuun virtaa.

—

Anglia käynnistyi vaivalloisesti mutta kännistyi kuitenkin.

– Nythän me voisimme jatkaa Vaahtolaan, kun polttoainettakin on riittävästi?

– EI VAAHTOLAAN. Teet U-käännöksen. Onko selvä?

– Selvähän tämä on. Ja minäkin olen selvä.

– Minä menen kampaajalle. Ja sinä palautat auton!

Hattukouramies ja Kiljukaula kylpylässä

Porealtailla

Hattukouramies tuli saunasta ja meni porealtaiden luokse. Kiljukaula viittoili Hattukouramiestä tulemaan samaan altaaseen.

– Täällä on lämmintä, Kiljukaulan terävä kommentti sai päät kääntymään.

Hattukourames istuutui sanattomana Kiljukaulan viereen. Vastapäätä pyöreässä altaassa istui suomalainen pariskunta.

– Ihanaa päästä pois kotoa, Kiljukaula aloitti.

– Niin.

– Niin! Eikö sinulla ole muuta sanottavaa?

– Aika sileä tämä istuinpenkki.

– Sinä kiinnität huomion kaikkeen epäoleelliseen.

– Mistä minun pitäisi puhua? Jos en puhu, se ei ole hyvä ja jos puhun, puhun vääriä asioita.

Vastapäisen pariskunnan nainen katsoi miestään.

– Oletteko tekin tulleet parisuhteen elvytyskurssille? Mies kysyi.

– Ei kun muuten vaan nauttimaan, Kiljukaula täsmensi.

– Ihan elpyneitä ollaan – ainakin toistaiseksi, Hattukouramies jatkoi aiheesta.

Kiljukaula tuuppasi jalalla Hattukouramiestä.

– Mistä päin Suomea tulitte?

– Vaahtolasta, Veikkolan tien varresta, mies sanoi.

– Ei voi olla totta! Me asumme Veikkolassa, Kiljukaula totesi.

– Maailma on pieni, nainen rohkaistui

– Minä olen Jussi ja hän on Virpi.

– Minä olen Kiljukaula ja tämä hiljainen mies on Hattukouramies.

– Minä tunnen Hiivan Vaahtolasta, Hattukouramies sanoi.

– Jaa, vai niin. Jussin ilme vakavoitui. – Me olemmekin tässä juuri lähdössä. Kurssi jatkuu. Törmäillään.

– Eihän se vielä ala, Virpi esitti varovasti.

– Oli hauska tutustua, Kiljukaula sanoi.

Jussi tarttui Virpiä ranteesta ja veti tätä perässään.

– Oliko pakko puhua Hiivasta. Tiedä mitä pahaa se on heille tehnyt.

– Tai Jussi Hiivalle. Jussi vaikutti jotenkin lierolta tyypiltä. Ja Virpi taas sympaattiselta ihmiseltä. Kävi sääliksi.

Allasbaarissa

Viereisessä pöydässä istui paikallinen mies, jota Kiljukaula vilkuili.

– Sinä katselet täällä muita miehiä. Sinua 20 vuotta nuorempia.

– Mitä sitten? Sinäkin tuijotat naisten peräpäitä niin että niska rutisee.

– Minä tyydyn vain ikäisiini naisiin.

– Siis tyydyt. Tyydytätkö sinä itsesi muilla naisilla?

– Sinä riität minulle. Olet riittänyt jo muinaisista ajoista asti.

– Olenko minä joku muinaisjäänne, kalliomaalaus kallossasi.

– Onko teillä joku ongelma? Minä autan täällä turisteja, paikallinen mies lohdutti.

– Ei ongelmia, meillä on vain tämä elämä elettävänä, Kiljukaula selitti.

– Niin miksi riitelette? Nauttikaa toisistanne. Kosketelkaa toisianne. Minä voin tulla kolmanneksi pyöräksi.

– Onko pyörässä nastat? Nyt on liukkaat kelit.

– No no, Kiljukaula potkaisi Hattukouramiestä pöydän alla.

– Ei meillä saa käyttää nastoja. Asfaltti kuluu. Minun nimeni on Kalle Vähi, paljukauppias.

– Siis paljonkauppias. Vähiin menee ennen kuin loppuu – tämä loma, Hattukouramies sanaili.

– Mitä tarkoitat?

– Ei se mitään tarkoita. Kunhan pöljäilee.

– Minun täytyy mennä, ajankäytön seminaari alkaa pian. Mukavaa päivän jatkoa, nähdään.

– Ei kai vaan Urhon seminaari? Seuraavan kerran täytyy matkustaa kauemmaksi. Täällähän vilisee naapureita, Hattukouramies tuskaili.

Ja samassa Urho pyyhälsi monistepinkka kainalossa ja lasi vettä kädessä. Istuutui pöytään.

– Päivää taloon tai siis kylpyyn.

– Mikä ihana yllätys, Kiljukaula sanoi.

– Täällä sitä vaan lorvaillaan samalla kun meikäläinen paahtaa seminaareita! Tulitteko laivalla? Ei se mitään. Minä tulin eilen lentäen, mutta myöhästyin ensimmäisestä koneesta, koska urheiluauto sammui Keravalla. Ei jouda juttelemaan. Ihmetellään.

Urho katsoi Hattukouramiestä, sipaisi Kiljukaulan reittä ja lähti harppomaan altailta vauhdilla niin että monistepinkka hajosi lattialle.

– Kasatkaa monisteet järjestykseen ja tuokaa ne kokoushuoneeseen, Urho käski allasvahtia, joka seisoskeli ylätasanteella.

– En saa poistua täältä, allasvahti torjui ehdotuksen.

– Me voimme tuoda ne, Kiljukaula lupautui ja tönäisi Hattukouramiestä. – Kerää sinä monisteet ja laita ne järjestykseen. Minä vien ne sitten Upolle.

– Niinpä tietysti, Hattukouramies murahti. Vai että Upo. Sitä ollaan jo niin tuttuja.

Hattukouramies keräsi paperit ja antoi ne Kiljukaulalle.

– Nämähän ovat ihan sikin sokin. Laita ne järjestykseen! Tai no minä laitan, kaikki saa hoitaa itse.

Kiljukaula viipyi vartin monisteita viemässä.

– Jäin suustani kiinni Kallen ja Urhon kanssa.

– Ajankäytön ammattilaiset saavat hyvin ajan kulumaan puhumalla paskaa seminaareissa.

– Sinä olet kateellinen loukussasi. Kyllä minuakin hävettää sanoa, että mieheni on töissä hiirenloukkuja valmistavassa tehtaassa.

– Se on sentään rehellistä työtä eikä mitään suunsoittoa.

Huoneessa

Hattukouramies halasi Kiljukaulaa ja alkoi vähitellen hieroa tämän pakaroita.

– Mukava mies tuo Kalle, voisi vaikka ihastua, Kiljukaula sanoi lievä puna kasvoillaan. – Liikkuu sulavasti ja puhuu kauniisti. Pukeutuu hyvällä maulla.

Hattukouramies irrottautui Kiljukaulasta ja meni sängylle pitkäkseen.

– Jos Urho on Upo, niin Kalle on varmaan Kapo sinun kieliopissasi. Kapo on röyhkeä mies, kolmas pyörä. Ajattelikohan se ettei minusta ole mihinkään?

– Leikkiä laski. Sinä olet tosikko.

– Ja sinä olet kallellaan ulkolaisiin miehiin. Haluaisitko tänne sulavaliikkeisen kolmannen pyörän?

– Mitä höpiset. Olet mustasukkainen.

– Enkä ihan aiheetta. Sitä paitsi minä liikun kömpelösti ja puhun vähän.

– Voisit ryhdistäytyä. Opettele small talkia.

– Aivotonta puhetta.

– Mutta opettele ainakin minulle puhumaan kauniisti, jos haluat minua.

– Sinun vartesi on kuin palmupuu, ja sinun rintasi niin kuin rypäleet.^¹

– Älä pelleile!

– No ei sitten. Mutta Vaahtola alkoi kiinnostaa. Hiiva on puhunut siitä paljon. Siellä on pubikin. Ja Virpi.

– Ai mikä se viimeinen sana oli?

1 Korkea veisu 7:7

Vaahtolan Vaahtoveikot

Hattukouramiehen puhelin soi.

– Hattukouramies.

– Urho täällä terve. Haluatko juoda kahvit?

– Mikäs siinä. Kyllä.

– Hyvä juttu. Tule Vaahtolan pubiin viideksi.

Hattukouramies meni viideksi pubiin, jossa hänet ohjattiin kellariin. Kellarissa oli pieni neuvottelutila, jonka etuosa oli valaistu. Kun Hattukouramies oli sisällä, ovi laitettiin takalukkoon, mikä ihmetytti häntä. Urho ohjasi hänet istumaan.

– Tervetuloa Vaahtolan Vaahtoveikot ry:n hallituksen kokoukseen, Urho aloitti.

Hattukouramies totesi olevansa väärässä paikassa ja lähti ovelle.

– Sinä olet juuri oikeassa paikassa – istu vain takaisin jakkaralle. Et kai sinäkin kuulu Veikkolan Huopaajiin, koska olet heti vastustamassa toimintaa!

– En kuulu mihinkään puolueeseen.

– Kokous on laillinen ja päätösvaltainen. Valitaan yhdistykselle sihteeri. Ehdotan Hattukouramiestä, Urho jatkoi.

– Kannatetaan, kuului pimeästä salin peräosasta.

– Hattukouramiestä kannatettu ja Hattukouramies valittu, Urho kopautti nuijaa.

– Mutta minulta ei kysytty mitään, ei tämä näin voi mennä.

– Kyllä tämä meni juuri oikean kaavan mukaan. Koulutamme sinusta nöyrän ja kuuliaisen sihteerin, jonka kontolle tulee paljon paperitöitä.

– Ja valvottuja öitä, matala ääni kuului salin uumenista. Matala ääni alkoi nauraa ja siihen yhtyivät muutkin.

Hattukouramies oli erottavinaan naurusta Vintin todistajista tutun naisen äänen. Ja oikeassa oli. Nainen tuli esiin Vesitorni-lehtiä kantaen.

– Vaahtolan veikot uskoo Vinttimieheen, ja sinun pitää sihteerinä vahvistaa ihmisten uskoa Vintin todistajiin. Säilytä näitä lehtiä ja jaa ihmisille, joiden usko horjuu.

– Mutta minähän uskon Yläkertaan enkä Vinttiin. Tämän sanottuaan Hattukouramies tunsi suuret kourat kainaloissaan. Hänet vietiin lavuaarin luokse ja alettiin suun pesu.

– Sinä vääräuskoinen, tästä lähtien uskot Vinttimieheen, toinen koura sanoi.

Tämän jälkeen suuret kourat taluttivat Hattukouramiehen salin peräosaan, josta avautui pyöreä luukku, joka johti betoniseen viemärputkeen. Kourat työnsivät hänet pohjalla olevan lavitsan päälle ja sulkivat luukun.

– Olet nyt syvällä – Olennaisen sisällä. Mieti siellä mihin uskot, sanoi ääni epämääräisestä suunnasta.

Veitsi vilahti

– Missä on Anglian avain? Hiiva kysyi itseltään ärtyneenä. Muutaman minuutin etsiskelyn jälkeen hän luovutti ja otti astiakaapista voiveitsen.

Anglia kiilteli kadulla ja peilasi Hiivan kuvan oveen. Ovi oli lukitsematta, ettei autovaras hajottaisi sitä. Hän työnsi voiveitsen virtalukkoon ja käänsi sitä vartin verran oikealle. Anglia lähti käyntiin kuin enkeli. Sen startti herätti puoli korttelia. Toinen puoli käänsi kylkeä.

Puolisuunnikkaan muotoinen mittaristo kertoi että bensa oli vähissä mutta riittäisi ryöstöön. Synkronoimaton ykkönen rusahti tupaan ja auto liikahti liikenteeseen, jota oli niukasti Vaahtolan ja Veikkolan välillä.

Veikkolan Osuusteurastamo ja Osuuspankki seisoivat rinnakkain. Hämäyksen vuoksi Hiiva jätti Anglian teurastamon pihaan. Hän otti kassin takapenkiltä ja kaivoi katkaistun rautakangen tavaratilasta. Hän hiippaili pankin eteen kanki oikeassa ja kassi vasemmassa kädessä. Hän vilkuili ympärilleen ja löi ikkunan rikki kohdasta, jossa kuvitteli että hälyttimet eivät toimisi.

Sisällä pankissa oli iskeä ahneus, kun Hiiva valaisi litteällä Airam-taskulampullaan salia. Kaikkea teki mieli ottaa. Seinillä oli arvotauluja kuten salaperäinen ja eroottinen Vaahtolan Viola, joka sotki Hiivan ajatukset. Yhtäkkiä käkikello rääkäisi neljä kertaa: ”ota autolainaa” ja herätti Hiivan haaveista.

Hiiva paiskasi kassalippaan kassiin ja rynnisti ulos. Samassa poliisin pillit alkoivat soida. Hän teki nopean päätöksen: äkkiä pois täältä. Kanki sai jäädä. Kassi kädessä hän juoksi teurastamon pihalle.

Hiiva liukui Anglian muoviselle istuimelle ja käynnisti moottorin voiveitsellä. Hän leipoi vaihdekeppiä. Synkronoimaton ykkönen jäi haaveeksi. Kuului vain rutinaa. Sininen vilkku häikäisi. Poliisi avasi oven.

– Huomenta Hiiva. Etkö saa ykköstä sisään? Ei se mitään, me tarjoamme ilmaisen kyydin. Saat putkassa ykköset päälle.

Hattukouramies kätköilee

Hattukouramies löysi harrastuksen, joka on pitänyt hänet liikkeessä Vaahtolan ja vähän Veikkolankin metsissä: hän alkoi etsiä kätköjä. Se on eräänlaista aarteenetsintää Vaahtolaan sovitettuna. Harrastuksen toi Vaahtolaan Urho, joka oli konsultointimatkallaan törmännyt kätköilyä harrastavaan kaveriin. Urho ei ole itse ehtinyt kätköilyä harrastaa työkiireiden takia. Mutta Vaahtolan Lyytin toimittaja Torni Migren innostui harrastuksesta.

Vaahtolan Lyytissä on palsta, jossa kätkijät ilmoittavat uusista kätköistä. Kätköstä kerrotaan vähintään tunnus ja sijainti. Lisätietoina saatetaan mainita koko, korkeus maasta, vihje yms. Kätkö sisältää ainakin kuvauksen harrastuksesta ja lokikirjan. Mutta se voi sisältää myös tavaroita, joita piilottaja tai löytäjät ovat sinne panneet. Kätkön löytäjä laittaa lokikirjaan oman nimimerkin ja päivämäärän. Samalla hän merkitsee omaan kirjanpitoonsa kätkön tunnuksen ja päivämäärän.

Kun Lyyti ilmestyy Vaahtolan pubiin, kätköilyn harrastajat tappelevat lehdestä. Ja kohta nopein rynnistää ovesta ulos Vaahtolan metsiin tai puistoon. Vajaa tuoppi jää pöytään.

Hattukouramies esitteli harrastuksen Anterolle, joka omaksui sen nopeasti. Antero on löytänyt jo sata kätköä vuodessa. Hänellä on myös muutama oma kätkö, joiden kunnosta hän huolehtii.

Hattukouramieskin pohti oman kätkön perustamista. Hän perustaisi riittävän suuren kätkön, johon mahtuisi Ford Anglian käsikirja vuodelta 1963.

Hattukouramies meni eräänä aamuna aikaisin Vaahtolan puistoon. Hän etsi kätkölle sopivan kivenkolon, johon kätkö juuri ja juuri mahtui, mutta se oli hyvin piilossa. Kätköön oli laitettu lokikirja, selostus kätköharrastuksesta ja Anglian käsikirja. Hän määritteli kätkön sijainnin tarkasti ja piirsi siitä pienen kartan. Vahtolan Lyytin toimituksessa hän esitteli kätkön toimittaja Torni Migrenille, joka lupasi laittaa sen lehteen.

Hattukouramies kuuli, että Kiljukaulalla on sama harrastus. Kasaantuuko synkkiä pilviä hyvän harrastuksen niskaan? Sabotoiko Kiljukaula Hattukouramiehen kätköä? Lavastaako Kiljukaula Hattukouramiehen huumeiden jakelijaksi? Vai kirjoittaako hän lokikirjan täyteen exätystä?

Uudelle uralle

Hattukouramies meni Vaahtolan apteekkiin ostaakseen hammaslankaa. Mutta apteekissa olikin poikkeustilanne: Einari Kammari seisoi ritsa kädessä vuoronumerolaitteen luona.

– Mitä mies tekee ritsa kädessä apteekissa? Hattukouramies kysyi.

Einari säpsähti hiukan ja sanoi:

– Apteekki pitäisi ryöstää.

– Olet vaihtanut alaa.

– Kyllä, puusepän hommat loppuivat. Ihmiset ostivat kaappeja Ikeasta. Niinpä kävin siistin varkaan kurssin, jonka tavoitteena oli kouluttaa varkaita, jotka eivät sotke eivätkä tee henkilövahinkoja.

– Hienoa! totesin kannustavasti. Einarin kasvot tulivat iloisiksi.

– Kello tuleekin kohta neljä. Olen päivätöissä. Taidan jättää tämän ryöstön tähän. Lähdetään Vaahtolan pubiin jatkamaan tarinointia.

Einari sanoi painokkaasti apteekin henkilökunnalle ja asiakkaille:

– Tilanne ohi. Sanokaa poliiseille, että olen pubissa.

Einari osti kaksi pitkää ja kantoi ne nurkkapöytään. He ehtivät istua ja hörppiä olutta varttitunnin, kunnes Veikkolan poliisi ilmestyi pubiin. Einari oli varma, että häntä tultaisiin hakemaan kamarille. Mutta poliisi antoikin Hattukouramiehen hatun, joka oli pudonnut apteekin lattialle. Ei hän Einariakaan unohtanut:

– Voisit Einari keskittyä kesämökkeihin. Niitähän sinä osaat putsata siististi. Apteekki on sinulle liian vaativa kohde.

– Minä alan rehelliseksi kuten Hiiva.

– Hyvä niin.

– Tai alan veistelemään hiirenloukkuja puusta. Minusta tulee Hiilon kilpailija. Suurennosmalli on jo tekeillä.

Hampaan kolossa

Kun Hattukouramies ja Virpi halasivat toisiaan Hattukouramiehen asunnossa eräänä iltana, patisti Virpi Hattukouramiehen hampaiden pesuun. Virpin mielestä hän pesee hampaat huolimattomasti. Virpi tarjoutui auttamaan häntä, mutta Hattukouramies pelkäsi paljastavansa liikaa itsestään.

– Hengityksesi haisee pahalta, sanoi Virpi ja irrotti otteensa Hattukouramiehestä.

– Käyn pesemässä hampaat. Ei kestä kuin hetken.

Wc:stä kuului harjauksen ääniä. Ja kului tuskin minuuttiakaan, kun Hattukouramies jo palasi Virpin luokse.

– Hengityksesi haisee yhä, ja hammasväleissä näkyy olevan ruokaa. Käytätkö hammaslankaa tai hammasväliharjaa? Virpi uteli.

– Mitä ne ovat? Kyllä minä hyvän makuista hammastahnaa käytän.

– Jos hampaita ei hoida, ne tippuvat tielle tai lähtevät suusta kuin maitohampaat Chewitsiin. Tahna on oikeastaan vain suun deodorantti. Minä tulen neuvomaan, vaati Virpi.

– Onkohan se tarpeellista, epäröi Hattukouramies, jolla oli jotain hampaan kolossa ja wc:n allaskaapissa. – Jos yritän vielä itse.

– Kyllä minä tulen ja neuvon, miten hampaat puhdistetaan oikein.

Hattukouramies kiirehti wc:hen ja yritti sulkea allaskaapin oven nopeasti, mutta Virpi ehti nähdä kaappiin, jossa pilkotti Olennainen.

– Mitä ihmettä? Vieläkö sinulla on Olennainen? Mihin sinä sitä tarvitset? Enkö minä riitä sinulle?

– Minulla on eturauhasvaivoja. Lääkäri neuvoi, että päivittäinen siemensyöksy Olennaisen avulla auttaa.

– Siis meidän Hoitomaailman lääkäri? Ei varmaan ole neuvonut mitään seksileluja käyttämään!

– No oikeastaan Vaahtolan pubissa sain seikkaperäisen opastuksen, Hattukouramies myönsi.

– Niin arvelinkin. Arvaan nimetkin. – No olkoon, jos se ei ole minulta pois. Jos minutkin huomioidaan. Jatketaan nyt hampaiden pesua. Pese ensin takahampaat. Aloita vaikka vasemmalta.

– Ei sieltä, se sattuu ja sitten tulee verta.

– Nyt kyllä tilaan sinulle ajan Hoitomaailmaan suuhoitajalle. Hän ohjaa sinut sitten eteenpäin lääkärille.

– Ei kai. Jos on pakko, käyn ensin Henkimaailmassa rukoilemassa Yläkertaa.

– En suutele sinua suulle ennen kuin olet hoidattanut hampaasi. Mutta kaikkea muuta voimme tehdä, lupasi Virpi.

Kiristystä, ajatteli Hattukouramies

Makuuhuoneessa Virpi vetäisi sänkypeiton pois parisängyn pelkääjän paikalta. Tyynyn päältä paljastui naisten tumman punaiset pikkuhousut.

– Tähänkin lienee jokin selitys. Kenen pikkuhousut? Kuka näitä suositteli?

– En pysty vastaamaan tällä kertaa, Hattukouramies raapi päätään.

– Kenen ne ovat? Virpi kysyi epätoivoisena.

– Vaahtolan Martat kävivät sisustamassa asuntoani. Talossa testattiin lämmitysjärjestelmää, jolloin lämpötila nousi välillä 30 asteeseen. Martta, joka laittoi verhoja, oli niin kuumaverinen että riisui kaikki vaatteet eikä sitten muistanut enää pukea pikkuhousuja.

– Tunnen Martat. En voi uskoa. Sinä valehtelet. Mikset kerro totuutta?

– Kyllä Martat sisustivat täällä. Voit kysyä Martalta.

– En kehtaa kysyä. Ja miksi ne on jätetty esille, tyynyn päälle?

– Siihen en osaa vastata. Martta tietää ja kertoo senkin. Jos pikkarit ovat amuletti, joka tuo onnea kotiin.

– Minulle ne tuovat epäonnea. Mitähän muuta outoa asunnostasi löytyy? Virpi ihmetteli ja kurkisti sängyn alle. – Apua. Onko täällä hiiriä?

– Ei ole.

– Miksi sinulla on hiirenloukku sängyn alla?

– Testaamme LoJossa loukun herkkyyttä tärinään.

– Työasiat ovat kantautuneet uniinkin. Onko tämä nyt sitä etätyötä?

– Kyllä, saan pienen korvauksen ja laukeamisesta bonusta.

– Eli jos me rakastelemme voimakkaasti, se saattaa laueta.

– Toivottavasti laukeamme kaikki kolme ja yhtä aikaa!

Hattukouramies ja Kiljukaula parisuhdeterapiassa

Hattukouramies ja Kiljukaula menivät parisuhdeterapiaan viimeisenä mahdollisuutena pelastaa avioliitto.

– Istukaa olkaa hyvä. Valitan remonteista johtuvia ääniä. Voisin aluksi kertoa vähän itsestäni. Olen siis Urho…

SRRRR PRRRR

– Olen Urho. Toimin parisuhdeterapeuttina ja ajankäytön konsulttina yrityksille ja yhteisöille. Se voi kuulostaa kaukaa haetulta yhdistelmältä, mutta parisuhteen luistaminen laittaa vauhtia myös työelämään. Ja päinvastoin. Jos parisuhde tökkii, se vaikuttaa työmotivaatioon heikentävästi, ja sitä kautta tuottavuus heikentyy.

– Tiedetään. Jos mentäisiin jo asiaan, Kiljukaula kiirehti.

– Ei kai tässä nyt niin kiire ole, ihmetteli Hattukouramies.

– Sinulla ei tosiaan ole koskaan kiire mihinkään.

– Sinulla on aina kiire – ei mihinkään. Pitää näyttää kiireiseltä.

– Onko suhteessanne ajankäytön ongelmia? Urho keskeytti.

– Ei ole. On vain ongelmaihminen, tuo tuossa, Kiljukaula osoitti Hattukouramiestä.

– Mikä on ongelmasi Hattukouramies? Urho kysyi.

SRRRR PRRRR

– En pysty vastaamaan tässä parisuhteessa, mutta otan siitä selvää seuraavassa parisuhteessa. Sanotaan että samat virheet toistuvat uudessa suhteessa.

– Seuraavassa ja seuraavassa. Mutta nyt on nyt ja nyt on parannettavaa, mitä parannettavissa on. Onko mitään jäljellä?

– Niin mitä sanot Hattukouramies, onko peli menetetty? Joko heität kirveen kaivoon?

– Ei ole peli on menetetty. Otetaan vaan rauhallisesti ja sovitellaan.

– Rauhallisesti ja rauhallisesti siitä on saanut kuulla tässä monta vuotta, mutta mitään ei tapahdu. Sinä olet sellainen huopaaja. Mikään ei edisty. Ei remontit eikä suunnitelmat.

– Teidän kannattaisi laittaa aikataulu seinälle. Vaaka-akselilla on aika ja pystyakselilla tehtävät työt. Piirrätte arvioidut ajat janoina.

– Tulee jano, Hattukouramies valitti.

– Pöydällä on vettä ja mukeja, Urho neuvoi.

– Et ota mitään vettä. Tulee pissahätä, Kiljukaula sanoi. – Rahankäyttö on ongelma. Sinä pihtaat ja minä ostan mitä tarvitaan.

Huoneen oveen koputettiin. Samassa ovi aukesi ja haalaripukuinen mies astui sisään.

– Huoltoyhtiöstä päivää. Katsotaan nyt niitä termostaatteja.

– Päivää. Meillä olisi tässä menossa luottamuksellinen keskustelu, Urho esteli.

– Meihin voitte luottaa, vai mitä Hattukouramies. Pidä Hattu puoliasi.

– Kyllä pidellään. Hyvää työtä olette tehneet Hiilossa. Luotan teihin.

Huoltomies käänteli termostaattia ja vislaili Juha Vainion kappaletta ”Kun aurinko lämmittää”.

– Jatketaan siitä rahankäytöstä, Urho sanoi.

– Sinä ostat jatkuvasti uusia vaatteita, Hattukouramies sanoi.

– Ja sinä kuljet aina samoissa vaatteissa. Saa hävetä silmät päästä.

– Ihan siististi Hattukouramies on nytkin pukeutunut, huoltomies puolusti.

SRRRR PRRRR

– Poraus käy hermoille. Eikö remontin ajaksi löytynyt muuta tilaa?

– En ole ehtinyt etsiä. Ajankäytön seminaarien kanssa on ollut kiirettä.

– Mikä ajankäytön hallitsija sinä oikein olet, kun et ole pystynyt järjestelemään omia töitäsi?

– Suutarin lapsilla ei ole kenkiä eikä Urholla aikataulua seinällä.

– Älä sinä huoltosälli puutu tähän. Sinulta ei ole kysytty mitään, Kiljukaula napautti.

– Poistun näyttämöltä. Termostaatti on kunnossa. Tunteet kehiin!

Huoltomies hiipi korostetun hiljaisesti ovesta ulos.

– Minulle riitti. Hattukouramies, lähdetään.

– Katsotaan seuraava aika. Odottakaa hetki, kun löydän kalenterin, Urho alkoi kaivaa salkkuaan.

– Minulla ei ole aikaa odotella. Eikä seuraavaa aikaa tule. Hattukouramies muuttaa Vaahtolaan ja minä jään Veikkolaan.

Kuluneiden sanontojen kirpputori

Hattukouramies meni Kuluneiden sanontojen kirpputorille. Hän halusi pärjätä sanavalmiiden naisten kanssa.

– Mitä mies seisoo ovella hattu kourassa kuin siemenpuu hakkuuaukolla? Kerjäätkö rahaa vai turpaan, kysyi Sanaseppo tiskin takana.

– Sellaista vaan, että naiset hyppivät silmille, pistävät sanat suuhuni ja elävät elämääni.

– Sehän on helppoa elämää, mitä siinä valitat!

– Ei se ole helppoa, enemmänkin noloa. Omille ajatuksille ei löydy koloa.

– Eikö mies saa sanaa suustaan? Onko luu mennyt kurkkuun, vai onko joku vienyt kielen mennessään kielikurssille? Sanaseppo ryhdistäytyi. – No asiaan tai Aasiaan. Sisu on siis mennyt kaulaan, Kontio Sisu remonttiin, karhu tullut polulla vastaan ja olet jäänyt sanattomana sikiöasentoon.

– Sikiöasennossa odottelu murensi ajatukseni. Murisin itsekin vai oliko se maha.

– Siinä haha missä Hattukouramies. Siinä vaha missä vainotaan. Sinut vahataan hiljaiseksi. Kaadut liukkaalla lattialla ja alistut.

– Niin juuri.

– Puun juuressa kulkevi Hattukouramiehen tie. Mutta kun astut ulos tästä rakennuksesta, kiipeät runkoa pitkin aina latvaan asti ja huudat: ”täältä tullaan, naiset!”.

– Minulla on korkean paikan kallo.

– Katsotaan miten voin auttaa hiljaista miestä. Apu löytyy varmasti. Kohta saatat kiljaista.

Hattukouramies lähti kirpputorilta tyhjin käsin mutta henkisin eväin.

Kahvitunteet

Hattukouramies ja Hiiva juttelivat työmaan kahvilassa. Kirsti luki Vaahtolan Lyytiä.

– Mitä teet viikonloppuna? Hiiva kysyi.

– En pysty vastaamaan tällä kahvitunnilla, sanoi Hattukouramies.

– Oletko tossun alla vai koukussa? kysyi Hiiva. Ja jatkoi.

– Oletko muuten kuullut tapauksesta, jossa kolmihaarainen ongenkoukku oli tarttunut kahden ihmisen otsaan? He olivat kävelleet päät yhdessä Hoitomaailmaan, jossa he vapautuivat kahleistaan. Parisuhteessakin käy huonosti, jos koukku tarttuu molempien otsaan. Kummankin omat kaverit jäävät hopealle. Onko se oikein?

– En osaa vastata tällä enkä seuraavalla kahvitunnilla, sanoi Hattukouramies.

Pöydällä käveli kärpänen.

– Jaaha, pomo vahtii meitä, Kirsti irvisti kärpäselle. – Siinä on ja yksi toppahousu. Ei saa mitään aikaiseksi.

– Sinä oletkin itse täydellisyys. Voit haukkua kaikkia muita – varsinkin selän takana, Hiiva vastasi.

– Mitä luulet toppahousun tarkoittavan? Hiiva kysyi Hattukouramieheltä.

– Jaa, en osaa vastata tällä kahvitunnilla, mutta otan selvää seuraavalle kahvitunnille.

– Ei tarvitse, mutta Kärpäsestä tuli mieleen Tärvään kirkon kanttori Härkänen. Hän joutui laulukuoroon, kun kirkko muuttui Henkimaailman uudistuksessa Vaahtolan kirkoksi, totesi Hiiva.

– En muista Härkästä, mutta otan sitä sarvista seuraavalle kahvitunnille, Hattukouramies lupasi.

Kirsti alkoi selata lehteä äänekkäämmin.

– Tällä kahvitunnilla ja seuraavalla kahvitunnilla. Voi taivas mitä nysväämistä. Tuolla tavalla ei valmista tule. Olet lapanen Hattukouramies!

– Ole sinä papukaija hiljaa! Hiiva korotti ääntään.

– Rukkanen puolustaa lapasta, ilkkui Kirsti.

– Pistä Hattu takaisin! Sano sille! Hiiva huusi.

– En keksi sanottavaa tällä kahvitunnilla, mutta ehkä seuraavalla, Hattukouramies vastasi rauhallisesti.

Pomo ilmestyi taukotilaan.

– Mikä ihmeen kinastelu täällä on menossa. Teidän kahvituntinne on tosiaankin tunti. Emoyhtiö odottaa hiirenloukun jousia, joten palatkaamme töihin.

Kalenteri heilahti seinällä, kun työläiset palasivat töihinsä.

Hattukouramies siirtyi liukuhihnalle, jossa liikkui uusia jousia. Hän nappasi satunnaisesti yhden jousen ja laittoi sen testilaitteeseen, joka kieritti jousta. Näytölle ilmestyi vääntömomentti, jolla jousi vastasi kiertoon.

– Tämä onkin sinulle sopivaa hommaa, Kirsti ilkkui.

Samalla Kirsti tönäisi valmista jousilaatikkoa, jolloin jouset lensivät pitkin lattiaa. Kirsti yritti kerätä jousia, mutta liukastui jousiin ja kaatui pitkälleen. Jouset levisivät laajemmalle, jolloin Hattukouramieskin kompastui ja kaatui Kirstin päälle. Heidän huulensa koskettivat toisiaan ja he tuijottivat hetken silmästä silmään.

Pomo tuli paikalle.

– Koneet seis. Tämä on vaaratilanne. Mitä oikein tapahtui?

Hattukouramies vääntäytyi Kirstin päältä pois ja Kirstikin nousi ylös vaatteita puistellen.

– Neuvoin Hattukouramiestä testauksessa. Hattukouramies raivostui ja heitti jouset pitkin lattiaa.

– Kaikki kävi hyvin äkkiä, Hattukouramies yritti sanoa.

– Uusi piirre Hattukouramiehessä, pomo ihmetteli.

– Kirsti valehtelee, huusi Hiiva.

– Asia käsitellään perusteellisesti ja siitä tehdään raportti. Tässä ei ole mitään joustoa, sanoi pomo. – Kerätkää jouset lattialta ja jatkakaa töitänne. Haastattelen kaikki. Hattukouramies tulee ensin.

Iltapäivän kahvitunnilla Hiiva pääsi vauhtiin.

– Vieteri-Kirsti jaksaa jatsaa, Hiiva lauloi. – Hattukouramies, sano sille suorat ja vähän väärätkin sanat! Vai oliko Kirstin päällä nautinnollista olla?

– En löydä suoria sanoja tälläkään kahvitunnilla, mutta odotellaan raporttia.

– Minäkin alan hermostua sinuun. Sano nyt saatana jotain!

– Jotain tapahtui. Odotellaan raporttia.

– Jos oikeus ei toteudu, olkaa yhteydessä Loukkualan työntekijäliittoon LOL:n, neuvoi pääluottamusmies Isokoura.

Puhelinsoitto

Hattukouramieheltä oli jäänyt tärkeä pahvilaatikko vanhaan asuntoon Veikkolaan. Hänen olisi pitänyt soittaa Kiljukaulalle, että voisiko hän poiketa hakemassa laatikon. Hän ei ollut ollut pitkään aikaan missään tekemisissä Kiljukaulan kanssa.

Hattukouramies kaivoi puhelimen esille ja laittoi sen pöydälle. Pöydällä oli leivänmurusia. Hän otti talouspaperin palan ja pyyhkäisi sillä muutaman kerran niitä kasaan. Kasan hän kaapaisi toiseen käteensä ja vei ne roskiin. Kiljukaula olisi sanonut tätä räpeltämiseksi. Olisi pitänyt käyttää kosteaa tiskirättiä ja pyyhkiä pintoja laajemmalti.

Hattukouramies ajatteli, miten hän muotoilisi kysymyksen Kiljukaulalle. Vastaavassa tilanteessa Kiljukaula ei ajattelisi mitään vaan laukaisisi asian kovaan ääneen, tuskin päivää sanoisi. Hattukouramiehen elämästä oli kulunut suuri osa ajattelemiseen – menneitä ja tulevia: Mitä tuli sanottua; entä jos, mitä sitten tapahtuu. Hänen rauhallinen puhetapansa ärsytti Kiljukaulaa. Montako sanaa hän ehtisi sanoa, tai pitäisikö kysyä että montako kirjainta hän ehtisi ääntää ennen kuin Kiljukaula aloittaisi tykityksen.

Hattukouramiehellä oli aikaa miettiä, miten selviytyä puhelinkeskustelusta. Hänellä ei ollut kiire soittaa. Jonottaessakaan hänellä ei ollut kiire: hän saattoi antaa tilaa muille ja joskus hän jopa toivoi, ettei hänen vuoronsa tulisi koskaan. Hän oli kuin lämpiöihminen^[1], joka viihtyi odotushuoneissa punaisten muovituolien ja nihkeiden aikakauslehtien maailmassa. Kiljukaula saattoi tulla ”herättämään” hänet esim. apteekista jonottamasta:

– Et sinä niitä lääkkeitä tarvitse, lähdetään kiireesti kauppaan, vieraita tulossa.

Hattukouramies alkoi tehdä lähtöä ja kysyi:

– Ketähän meille nyt?

Nuorena miehenä Hattukouramies oli ollut aktiivisempi ja jopa viriilimpi: hän kävi usein tanssiravintolassa ja haki ahkerasti naisia tanssimaan. Jos joku alkoi empiä, hän ei jäänyt ruinaamaan vaan jatkoi seuraavaan kohteeseen. Kerran hänelle kävi niin että empivä nainen olikin lähtenyt hänen peräänsä, ja niin hänellä oli kaksi naista parketin reunalla.

Näistä muisteloista virkistyneenä Hattukouramies otti puhelimen kouraansa ja alkoi etsiä Kiljukaulan numeroa. Se löytyi nopeasti – ehkä liiankin nopeasti. Hän huomasi, että puhelin vilkutti viestiä. Kirjastosta oli tullut ilmoitus: Ford Anglian hoito ja käyttö -käsikirja on noudettavissa kirjastosta. Pitäisiköhän hänen käydäkin kirjastossa? Ehtisihän hän soittaa myöhemminkin. Toisaalta Kiljukaulan ripityksen jälkeen Ford Anglian kuvat olisivat kuin paluu äidin kohtuun. Ja niin epävarma sormi hakeutui Kiljukaulan kohdalle ja kosketti sitä. Puhelimesta kuului ensin piippaus ja sitten miesääni sanoi:

– Valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä.

Pahvilaatikon sisältö painoi Hattukouramiehen mieltä. Seuraavana päivänä hän lähti käymään Veikkolassa.

Matot olivat pihalla tuulettumassa, ulko-ovi oli auki, Hattukouramies ei soittanut ovikelloa. Hän hiippaili sisälle eteiseen. Olohuoneen ovi oli raollaan. Hän kuuli tuttua naisen naurua, ja miehen naurua. Kiljukaulan uusi mies – ehkä?

He lukivat jotain ja hihittivät kuin teinit.

– Kuulepa tätä: ”Rakas Rauha, rakennamme Veikkolaan yhteisen tulevaisuuden – sinä ja minä.”

Hattukouramies tunnisti lauseen isänsä äidille lähettämästä kirjeestä. Hän palasi ulko-ovelle ja soitti ovikelloa. Olohuoneessa alkoi sutina ja säpinä.

– Kirjeet äkkiä laatikkoon, Kiljukaula komensi.

Samassa Hattukouramies astui olohuoneeseen.

– Hattukouramies! Mistä sinä siihen tupsahdit? Sinä rikot kotirauhaa. Soitan poliisit, Kiljukaula uhkasi.

– Soita vaan. Te rikotte kirjesalaisuuden!

– Kenkälaatikko tuli siivotessa vastaan. Ihailtiin vain kauniita kirjekuoria.

– Laittakaa kirjeet takaisin laatikkoon.

Kiljukaula ja mies kasasivat kirjeet.

– Tässä on Hemmo, Kiljukaula sanoi sovittelevasti.

Hemmo ojensi kättä – turhaan.

– Aha, sanoi Hattukouramies, otti laatikon kainaloonsa ja lähti talosta.

Vaahtolan kyydin bussi oli juuri lähdössä.

– Ostit kengät, bussikuski totesi.

– Niin ostin. Näillä mennään kauas – peruuttamalla.

Asunnollaan Hattukouramies kaatoi kirjekuoret laatikosta sohvalle. Hän irrotti välipohjan. Sen alta paljastui ruskea kirjekuori, jossa vastaanottajan paikalla: ”Rakas poikamme Hattukoura” ja lähettäjän paikalla: ”Toivo ja Rauha”. Hän avasi kuoren. Sen sisältämässä paperissa luki ainoastaan: ”KESKITY OLENNAISEEN”.

^[1] Pauli Heikkilä, Hibernaatti, 2004

Hattukouramies ja Kiljukaula vaahtosivat

Hattukouramies ja Kiljukaula kävelivät pitkin Veikkolan raittia rinnakkain, mutta parin metrin etäisyydellä toisistaan.

– Kävele reunassa, väistä pyöräilijää! Kiljukaula tuhahti. – Kävele nopeammin, ikävää myöhästyä tapaamisesta ajankäytön konsultin kanssa.

– Urho myöhästyy aina, ei meillä ole kiire mihinkään, tiesi Hattukouramies.

– Tyhmää tässä on hidastella. Olisi edes kunnon juttuseuraa, että voisi rupatella niitä näitä. Mutta ei, on vain verkkainen tuumailija, joka ajattelee kummallisia asioita.

Veikkolan Hovi oli puolillaan ruokailijoita. Hovimestari ohjasi heidät neljän hengen pöytään.

– Minä haluan nähdä, ketä saliin tulee. Istu sinä toiselle puolelle tutkimaan seinää.

He istuivat sanattomina. Välillä Hattukouramies käänsi päätään nähdäkseen salin puolelle.

– Mitä siinä pyörit. Nolon näköistä.

– Noloa on kääntää selkä saliin päin.

– Ei mitään noloa. Eihän sinulla ole mitään sanottavaa kenellekään. Katsele sinä vaan tapettia ja anna mielikuvituksen laukata!

Urhoa ei näkynyt. Niinpä he tilasivat ruoat.

Tarjoilija ilmestyi ruokien kanssa vartin kuluttua.

– Paistettu hauki ranskalaisilla?

– Se on tuolle, eihän se muuta osaa tilata.

– Ja tässä pitsaa teille. Rauhallista ruokailua.

– Kyllä on rauhallista seuraa.

He totesivat että Urho on unohtanut heidät. He alkoivat syödä.

– Aina sinä tilaat sitä haukea.

– Ja sinä pitsaa.

– No se on eri asia. Syön välillä salaattia.

– Yäk mikä käry noissa ranskalaisissa! Kiljukaula irvisteli.

– Leipää saa kotonakin, Hattukouramies osoitti Kiljukaulan pitsaa.

Kiljukaula jähmettyi haarukka ja veitsi kädessä. Sitten hän iski haarukan ja veitsen tarjottimelle niin äänekkäästi, että se huomattiin myös muissa pöydissä.

– Tämä oli tässä. Maksa lasku!

Kiljukaula poistui ravintolasta ja törmäsi ovella Urhoon.

– Anteeksi, että olen myöhässä. Auto hajosi.

Kiljukaula ei sanonut mitään vaan jatkoi matkaa. Urho pyöritti päätään ja vilkaisi portsaria, joka virnuili nurkassaan.

Urho löysi Hattukouramiehen tuijottamasta tapettia.

– Mihin Kiljukaulalla oli kiire?

– Aina sillä on kiire. Mutta nyt tuli riitaa ranskalaisista. En pystynyt puolustautumaan.

– Sinun pitää kehittää sanavalmiutta ja toimia nopeasti eikä jäädä miettimään ja hautomaan asioita.

– Miten voisin oppia sellaista?

– Veikkolassa on Kuluneiden sanontojen Kirpputori. Käy siellä, kerro asiasi ja terveiset Urholta.

Hattukouramies palasi kotiin. Kiljukaula istui olohuoneen sohvalla ja oli lukevinaan Veikkolan Viikkolehteä.

– Minä en voi hyväksyä, että minun ruokaani arvostellaan, Hattukouramies opasti sohvan vieressä.

– Kaikkihan niin tekevät. Sinä olet kasvanut jossain umpiossa.

– Voi olla. Mutta en usko, että olen ainoa, joka näin ajattelee.

– Ajattelee ja ajattelee. Ajatella sinä kyllä osaat. Mutta et osaa toimia.

– Mitä on jäänyt tekemättä? Hattukouramies kysyi ja istuutui sohvalle.

– Vaikka mitä. Koskettelet minua vain silloin kun haluat seksiä. Et ole vienyt minua pitkään aikaan mihinkään elokuviin tai ravintolaan. Taloon olisi pitänyt tehdä remonttia.

– Juurihan me olimme ravintolassa. Eikä remonteistakaan ole kahtakymmentä vuotta.

– Kyllä Urhon kutsusta olimme ravintolassa. Ei meidän suhteessa ole enää mitään jäljellä. Minun puolestani voitaisiin erota.

– Tämä tuli vähän äkkiä. Onhan meillä ollut myös hyviä aikoja.

– Olet sinäkin eroa ehdottanut.

– Niin, heikkoina hetkinä kyllä.

– Onko sinulla muka vahvoja hetkiä? Sinussa ei ole muuta vahvaa kuin otsaluu.

– Ja sinulla vahva ääni, joka purkautuu suusta ennen ajatusta. Äänienergiasi kannattaisi muuntaa sähköksi valtakunnan verkkoon.

Kiljukaulan silmät alkoivat kostua.

– Mennäänkö viikonloppuna käymään Vaahtolassa? Hattukouramies ehdotti. – Tutustuttaisiin paikkoihin ja käytäisiin pubissa oluella, Hattukouramies kosketti Kiljukaulaa ja huomasi samalla hameen alta pilkottavat pitsireunaiset stay up -sukat.

– Ei tätä suhdetta vaahdolla korjata, Kiljukaula alkoi itkeä. – Onneksi lapset ovat jo aikuisia. He ovat nähneet mitä tämä on.

Hattukouramies halasi Kiljukaulaa ja alkoi hyväillä tämän rintoja. Edellisestä seksikerrasta oli vierähtänyt viikkoja, joten Kiljukaulakin alkoi lämmetä. He siirtyivät makuuhuoneeseen. He rakastelivat rutiinilla ja laukesivat miltei yhtä aikaa. Mutta rakastelun jälkeen he käänsivät kylkeä eivätkä hyväilleet enää toisiaan.

– Ei tätä suhdetta sovintoseksillä eikä vaahdolla korjata, Kiljukaula sanoi.

– Jospa minä vaihtaisin työpaikkaa. Työnjohtajan homma emoyhtiössä on aika stressaavaa. Pääsisin tytäryritykseen Vaahtolaan suorittavaan työhön.

– Eli menisit liukuhihnalle, ja palkka tippuisi puoleen?

– Myydään talo ja muutetaan Vaahtolaan.

– Minä en mihinkään sivukylään lähde! Sinä voit muuttaa sinne. Siellä on varmaan kaltaisiasi hiippailijoita.

– Niin taidan tehdä. Pääsen sinun kontrollistasi eroon. Sinä vahdit joka liikettäni. Ja arvostelet tekemisiäni. Vaahtolassa on hyviä kavereita kuten Hiiva, joka on tytäryrityksessämme töissä koeajalla.

– Ikuisella koeajalla se rötöstelijä taitaa olla.

– Hiiva osaa kaikenlaista ja on auttanut minua remonteissa ynnä muissa töissä.

– Eihän sinussa tapahdu mitään ellei joku ole tuuppimassa ja kannustamassa sinua eteenpäin. Sitä paitsi olen tuntenut itseni aika yksinäiseksi vaikka olemme naimisissa. Se on tehnyt minut kärttyisäksi. Mutta nyt on myöhäistä korjata mitään. Muuta sinä vain sinne kaljavaahtoon. Kittaa itsesi turvoksiin joka ilta.

– Muuten ketä varten laitoit stay up -sukat? Tuskin halusit minua miellyttää. Urhoa varten sonnustauduit tuntikaupalla!

– Itseäni minä hemmottelin. Oletpa sinä mustasukkainen.

– Ja sinä olet stay up -sukkainen kukkainen.

– Haista home!

– Niin haistan. Se salaojaremontti olisi pitänyt tehdä.

– Olisi ja olisi. Isi isi. Huuda nyt kuollutta isääsi apuun. Isäsi oli kunnon mies. Teki tähän taloon kaikenlaista. Omena tippui kauas puusta.

– Älä kärjistä. Olen minä yhtä ja toista tehnyt. Sinä et vain muista.

– Mutta nyt voisit alkaa pakkaamaan yhtä ja toista – tai miettimään kuten sinulla on tapana, mitä otat mukaasi.

– Minun tulee ikävä sinua.

– Kyllä. Tulet kaipaamaan laajaa takapuoltani ja stay up -sukkien peittämiä reisiäni.

Kädet rasvassa

Hattukouramies oli kävelyllä Vaahtolan raitilla kun hän huomasi Virpin kyykistyneen polkupyöränsä viereen. Virpi yritti saada irronnutta ketjua paikoilleen. Virpin kädet olivat rasvasta mustat.

Hattukouramies asteli Virpin luokse.

– Hei, voinko auttaa?

Virpin naama punoitti hiukan.

– Ketju lähti paikoiltaan enkä saa sitä takaisin.

Hattukouramies korjasi pyörän tottuneesti. Hän oli aikaisemminkin kunnostanut pyöriä melkein työkseen. Ketju oli nopeasti paikoillaan.

– Tule minun luokseni pesemään kädet. Minä asun tässä lähellä.

Hattukouramies ei ollut aivan pyyteetön tässä asiassa. Hän oli jo kauan salaa ihaillut Virpiä.

Asunnolla Hattukouramies ohjasi Virpin WC:n ovelle. Virpi pesi kädet ja huomasi lavuaarin alla avonaisessa hyllyssä jotakin. Sehän on Olennainen. Hän ajatteli että Hattukouramies taitaa olla yksinäinen. Samalla hän tarkkaili muutenkin WC:tä. Siellä oli siistiä, mutta karua. Ei pahoja hajuja eikä roiskeita. Pyyheliina roikkui myös vieraille. Jos tutustuu mieheen, on hyvä käydä ensin hänen vessassaan, Virpi ajatteli ja naurahti.

Virpi halasi ja kiitti Hattukouramiestä avusta. Halaaminen teki hyvää kummallekin. Hattukouramies tunsi Virpin rinnat rinnassaan ja kapean vyötärön käsissään.

– Voi kiitos avusta. En olisi itse saanut ketjua paikoilleen. Ehkä pyörä tarvitsee muutakin huoltoa?

Virpi irrottautui Hattukouramiehestä hymyillen.

– Sinulla on hyvä halaus, Virpi sanoi hellästi, mutta muisti jotakin.

– Nyt minun on mentävä, heippa, Virpi sanoi ja kiirehti ulos ovesta.

Hattukouramiehen olisi tehnyt mieli kysyä, miten Virpillä ja Jussilla menee. Mutta ajatus katkesi, kun hän huomasi mustat käden jäljet Virpin selässä.

Hattukouramies katsoi ikkunasta, kun Virpi lähti polkemaan Veikkolan suuntaan. On se, ajatteli Hattukouramies. Ehkä pyörä tarvitsee muutakin huoltoa. Samalla hän näki, että pihalla käveli pitkään hameeseen pukeutunut nainen. Ei kai vaan Vintin todistaja^[1]!

Vähän ajan päästä ovikello soi. Hän katsoi ovisilmästä ja näki saman naisen seisovan salkku kädessä portaikossa. Hän avasi oven.

– Päivää. Saanko häiritä hetkisen? Tässä olisi lukemista.

– Päivää. Aha Vesitorni-lehti. Kiitos.

– Anteeksi, voisinko käydä vessassa, nainen kysyi vaivautuneena.

– Kyllä joo mutta, Hattukouramies ehti sanoa, kun nainen tarttui jo oven kahvaan.

Nainen tuli WC:stä helpottuneena.

– Kiitos paljon. Siisti vessa. Kaikki olennainen on paikoillaan.

Hattukouramies selaili lehteä. Siinä kerrottiin tuulta nopeammasta Vinttimiehestä, joka ehtii joka paikkaan ja näkee kaiken.

– Näkeekö tämä Vinttimies tosiaan kaiken?

– Kyllä. Ja me sanansaattajatkin näemme yhtä ja toista, sellaistakin jota emme haluaisi nähdä.

– Mitä esimerkiksi ette haluaisi nähdä?

– Näin äsken naisen pihalla lähtemässä pyörällä liikkeelle. Ei siinä mitään, mutta hänen selässään oli mustat, ilmeisesti miehen rasvaiset käden jäljet. Tuli likainen ja syntinen olo.

Hattukouramies yritti peitellä käsiään ja pyöritteli lehteä rullalle.

– Lehtihän on aivan musta. Te olette se mies. En olisi uskonut. Hyvästi!

Nainen lähti taakseen katsomatta.

Hattukouramies katsoi ikkunasta, kun nainen käveli kovaa vauhtia pihalla ja törmäsi Hiivaan. Naisen salkku tippui ja lehdet levisivät pitkin pihaa. Hiiva yritti auttaa, mutta nainen työnsi hänet sivuun, poimi lehdet salkkuunsa ja lähti.

Hattukouramies pesi nopeasti kätensä ennen Hiivan tuloa.

– Törmäsin pihalla vihaiseen naiseen, joka oli ilmeisesti Vintin todistaja, Hiiva huohotti.

– Sama nainen kävi täällä.

– Miksi päästit naisen sisään?

– En tiedä mikä minuun oikein meni. Hän antoi Vesitorni-lehden. Tosin se lehti on nyt rasvasta musta.

– Mitä sinä oikein pelehdit sen naisen kanssa?

– Ei kun minä korjasin Virpin pyörää. Siitä tämä rasva.

– Sinä et sitten osaa pysyä erossa naisista. Seurustelin minäkin pitkään Kuivahiivan kanssa. Mutta ei siitä mitään tullut. Meni vapaus. Missä se lehti on?

– Tuossa pinkassa.

Hiiva selaili lehteä ja sai kätensä rasvaiseksi.

– Uskotko Yläkertaan vai Vinttiin?

– Yläkertaan, Hattukouramies vastasi epäröimättä.

– Minä en usko kumpaankaan. Minä uskon ihmisen pahuuteen. Älä varasta. Mitä se on? Se on varasta, varasta, varasta.

– Ethän sinä ole varastellut pitkään aikaan.

– En puhu itsestäni vaan yleisesti. Tilaisuus tekee tilaisuuden. Kuokkimalla tienaat omaisuuden. Menet synttäreihin tai hautajaisiin. Ensin syöt ja juot kunnolla ja puhut päähenkilöstä kauniisti. Sitten nappaat yhtä ja toista taskuista ja käsilaukuista. Mutta poistut ajoissa.

– Kuulostaa röyhkeältä!

– Ei se ole, kunhan valitset juhlan, jossa on väljä budjetti ja epämääräinen kutsu. Se on tulonsiirtoa rikkailta. Taustatyötä se vaatii. Mutta enhän minä enää sellaiseen sotkeudu. Pesen kädet tästäkin rasvasta.

^[1] Vintin todistajat uskovat Vinttiin ja Vinttimieheen

Hattukouramies muutti

Vaahtola-Veikkola -tiellä ajoi iso pakettiauto, jonka kyljessä luki Muuttohaukka.

– Olisiko sinulla jotain muuta musiikkia kuin tätä panhuilun ujellusta? kysyi Hattukouramies.

– Tämä on rauhoittavaa musiikkia. Asiakkaat ovat tykänneet tästä, perusteli Muuttohaukan Esko.

– Laita vaihteeksi kantrimusiikkia. Se jauhaa kuin juna eteenpäin.

– En laita enää mitään jauhamista. Kohta ollaan perillä.

Esko käänsi autonsa Kiljukaulan pihaan.

– Onko Kiljukaula paikalla.

– Ei ole. Hän on matkoilla uuden miesystävänsä kanssa.

– Vastahan te erositte. Ottaako päähän vai hattuun? Tai eihän se minulle mitään kuulu.

– Ei kuulukaan. Tavaroita ei tule paljoa, koska muutan Vaahtolassa yksiöön. Hiiva lupasi tulla auttamaan ainakin Vaahtolaan. Olisi hyvä löytää kenkälaatikko, joka sisältää tärkeitä papereita.

– Eikö täällä ole vielä pakattu tavaroita, tässähän menee minun aikaani hukkaan odotellessa.

– Otetaan rauhallisesti. Tyhjiä laatikoita löytyy.

– Rauha maksaa.

– Totta kai. Äidin nimi oli muuten Rauha.

– Uskon sen, kun olen seurannut liikkeitäsi. Ja isä oli tietysti Toivo^[1]?

– Mistä arvasit? Kannetaan ensin isommat tavarat eli vierashuoneen sänky ja pieni sohva.

– Autoa ei sitten kolhita.

– Ei tietenkään.

Jos sänky kolahti auton peltiin, Esko päästi kummallisen sihinän suustaan.

Kun isommat tavarat oli kannettu, alkoi Hattukouramies pakata muita tavaroita. Esko laittoi panhuilu musiikkia soimaan ja jätti ovet auki, että ohjaamo tuulettuisi. Pihakeinussa hän antautui musiikin vietäväksi.

– Yksinäinen paimen on suosikkini, Esko alkoi huojua. Keinu heilui uhkaavasti ja kaatui lopulta taaksepäin ja Esko sen mukana.

– Apua! En pääse ylös täältä! Tule auttamaan! Käsi osui kiveen.

– Ota rauhallisesti, ojenna ehjä käsi.

– Kyynärpäähän sattuu niin saatanasti. Saat ajaa kuorman Vaahtolaan. Käteen sattuu. En pysty ohjaamaan.

– Voi harmi, voin kyllä ajaa sinut Hoitomaailmaan^[2]. Mutta yhdellä ehdolla: ei panhuilua.

– Laita kantria tai vaikka humppaa, kunhan pakkaat nopeasti ja ajat auton Vaahtolaan.

Esko seurasi sivusta, kun Hattukouramies kantoi pahvilaatikoissa pienempiä tavaroita.

– Mitäs rojua tässä on?

– Ei mitään rojua vaan Ford Anglian koristekapseleita ja käyttöohjekirjoja vuosilta 1963–1966.

Vaahtola-Veikkola -tie oli hiljainen, mutta yhtäkkiä taakse ilmestyi punainen urheiluauto, joka singahti hetkessä ohi.

– Olikohan se Urho? Hattukouramies ihmetteli.

– Hänellä on aina kiire – hautaan, Esko sanoi.

Vähän matkaa ajettuaan he näkivät tien sivussa punaisen auton ja Urhon heiluttamassa salkkua. Hattukouramies pysäytti pakettiauton.

– Hyppää kyytiin, Esko huusi.

– Minulla on kiire ajankäytön seminaariin Henkimaailmaan^[3]. Moottori sammui kesken kaiken, Urho punasteli.

– Ja minulla kiire Hoitomaailmaan. Kyynärpää sammui tai on sijoiltaan, tuskaili Esko.

– Minulla ei ole kiire nyt eikä milloinkaan, sanoi Hattukouramies ja käänsi rattia.

^[1] Vanha vitsi: Rauha ja Toivo erosivat. Rauha tuli Toivottamaksi ja Toivo Rauhattomaksi.

^[2] Sosiaali- ja terveyshuolto

^[3] Kirkko ja uskonto, jossa uskotaan Yläkertaan

Kostea matka

Keväällä Antero lensi Dubliniin. Dublinissa hän pyöräili nähtävyyksien ja pubien väliä. Paluumatkalla koneessa hän joi kahvia. Hätä yllätti hänet. Se iski voimakkaammin ja nopeammin kuin koskaan aikaisemmin. Vessajono oli pitkä ja eteni hyvin hitaasti. Hän pystyi kuitenkin pidättelemään, ja viimein hän oli jonossa jo toisena. Mutta sitten kone alkoi kulkea epätasaisesti, ja kuulutus kertoi, että kaikkien olisi mentävä paikoilleen istumaan ilmakuoppien takia.

Anterokin joutui menemään omalle käytäväpaikalleen.

Oikealla puolella istunut vanhempi nainen vilkaisi Anteroa.

– Pelkäättekö te?

– En.

– Miksi te sitten puristatte käsinojia rystyset valkoisina?

Ilmakuopat voimistivat kusetusta, ja lopulta Anteron pidätyskyky petti. Hän muisti että Milanon muotinäytöksessä miehellä oli olleet eripariset housunlahkeet. Niinpä hän antoi pissan mennä vasempaan lahkeeseen. Samassa lentoemäntä kumartui hänen kohdallaan.

– Olkaa hyvä, kiinnittäkää – siis kiinnittäkää turvavyö.

Lentoaseman käytävillä Antero käveli vauhdilla ehtiäkseen bussiin. Hänen lähettyvillä pyöri urheilujoukkue. Joukkueen kulku oli hidasta, koska ihmiset jäivät onnittelemaan urheilijoita. Hän kiirehti joukkueen edelle tuloaulaan.

Aulassa oli paljon lehdistön ja television edustajia. Antero joutui kameroiden ristituleen. Eräs toimittaja nappasi Anteroa hihasta.

– Hei muotitietoinen mies. Olitteko paikalla seuraamassa uimareiden menestystä?

– En uinut mutta olin muuten nesteessä, Antero sai sanotuksi ja tunsi samalla rakon täyttyvän.

Antero ryntäsi aulasta ulos kohti bussilaitureita. Vaahtolan kyydin bussi odotti häntä laiturilla 23.

– Miten matka meni? tuttu kuljettaja uteli.

– Kaikki kävi hyvin äkkiä. Toimiiko WC?

– Toimii, mutta näyttäisi olevan varattu.

Antero seisoi WC:n oven edessä. Sisältä ei kuulunut mitään ääniä. Hän ei pystynyt enää pidättelemään. Hän arpoi lahkeiden välillä ja antoi mennä oikeaan lahkeeseen.

Bussissa Antero mietti terveyttään. Hiukset olivat alkaneet siirtyä päälaelta korviin ja nenään. Hän muisti vanhempien miesten antamia neuvoja talvipyöräilyyn. Huolestunut Hattukouramies opasti: ”Suojaa alapäätä kylmältä, muuten voi tulla ongelmia myöhemmin.” Hiiva taas muistutti: ”Älä pilaa suvunjatkamiskykyä, laita vaikka karhuntaljaa housuihin.”

Antero ei ottanut silloin neuvoja tosissaan. Kerrospukeutuminen turhautti. Satulan lämpöistuinsuoja unohtui usein ja hävisi lopullisesti pyöräretkellä.

Antero jäi bussista jo Veikkolassa. Siellä hän meni pyöräliikkeeseen ja osti lämpöistuinsuojan. Rautakaupassa häntä kiinnosti karhuntalja.

– Onko isokin kohde? Montako neliötä karhuntaljaa laitetaan, kysyi rautakaupan myyjä nenää nyrpistellen.

– Ei ole iso kohde. Pienenee vuosi vuodelta.

Seitsonen saa tuopista

Kari Seitsonen juttelee Vaahtolan pubissa Hattukouramiehen kanssa. Hän on huolissaan päähenkilöstään. He puhuvat ja nauttivat samalla oluesta ja Vaanleivästä. Lopulta tuoppi nousee päähän.

– Mikä mies sinä Hattukouramies oikein olet ja mihin sinä pyrit?
Hattukouramies miettii hetken.
– Sinähän tunnet Urhon, ajankäytön konsultin. Hän edustaa kaikkea mistä haluan pysyä erossa. Olemme toistemme vastakohtia. Minulla ei ole koskaan kiire mihinkään. Silti olen ajoissa joka paikassa. Hitaasti jotain tulee jos on tullakseen. Moni asia on tullut tehdyksi ennemmin tai myöhemmin.
– Mitä haluaisit elämältäsi, Hattukouramies? Mitä luulet, miksi täällä ollaan?
– Lisääntykää ja täyttäkää maa. Olen lisääntynyt kahdella, eiköhän se riitä.
– Pärjäätkö muiden ihmisten kanssa? Osaatko pitää puoliasi?
Viereisestä pöydästä nousee kaveri, jonka selässä lukee Jussi. Hän tilaa olutta, mutta Mikko ei myy. Palatessaan pöytään hän tönäisee Hattukouramiestä. Hattukouramiehen tuoppi on kaatua.

– Sinun pitää kasvattaa ympärillesi rengas, jonka sisäpuolelle ei tulla.
– Täällä pubissa pitäisi olla nastarengas! sanoo Hattukouramies ja vilkaisee Jussia.
– Sinun pitää kasvattaa itsekunnioitusta. Sinä olet hyvä ihminen. Sinä olet Aurinko, jota Vaahtolan ”planeetat” kiertävät.
– Kyllähän tässä on yritetty olla mies paikallaan XYZ. Mutta mikä on sinun asemasi? Osaatko pitää puoliasi?
– Sinä olet Aurinko, minä olen Linnunrata.

Jussi lähtee uuteen yritykseen, muttei saa olutta tälläkään kertaa. Palatessaan pöytään hän kaataa Seitsosen tuopin, joka on onneksi melkein tyhjä.

– Voisit vähän katsoa eteesi Jussipaita.
– Turpa kiinni Linnunradan linssi.
– Kyllä, kaksiteholinssit ja vahvat.
– Täällä pubissa pitäisi olla panssarilinssit, toteaa Seitsonen Hattukouramiehelle.
– Panssarilinssit ja nastarengas.
– Siis meidän kummankin on kasvatettava teflonpintaa, jottei silmillemme eikä pöydillemme hypitä. Mutta nyt minun on mentävä seuraavaan tapaamiseen Vaahtolan insseille. Johtaja Pomppa odottaa.

Seitsonen nousee tuolista, mutta joutuu väistämään Jussia, joka menee jälleen tilaamaan olutta – turhaan. Jussi heittää tuopin ulko-ovea kohti, ja tuoppi osuu Seitsosta päähän. Seitsosen matka katkeaa ja hän kaatuu lattialle. Hattukouramies tulee Seitsosen luokse ja alkaa tutkia tämän vammoja. Ei vuotoja, iso tuoppi ei mennyt rikki, mutta Seitsonen vaikuttaa tajuttomalta. Parasta soittaa kuljetus. Mikko ottaa Jussin kiinni. Hän ei tee vastarintaa vaan on lievässä sokissa siitä mitä tuli tehtyä.

Seitsonen ja Jussi kuljetetaan samalla kyydillä Hoitomaailmaan ja Vaahtolan putkaan. Järjestely on osa Soppa^[1]-uudistusta, jossa palveluita tehostetaan. Näin eri asiakasryhmät pääsevät kommunikoimaan keskenään. Esim. humalainen mutsikapinallinen ja vaivainen vanhus saatetaan kuljettaa samalla kaasujalalla hoivaa saamaan.

Seitsonen makaa autossa paareilla ja Jussi istuu vieressä.

– Oletpa hiljainen kaveri. Sori äskeinen. Heitän tai siis tarjoan tuopin kun vapaudun putkasta. Samassa sopassa ollaan, lohduttaa Jussi.

^[1] Sosiaalipalvelujen parantaminen

Unohtaminen

Kari Seitsonen on tulossa kahdelta. Hyvä että ehdin vielä soittamaan tytölle, pyyhkimään hierontapöydän ja laittamaan siihen uudet paperiset lakanat. Tänään aikataulu on aika tiukka. Lapsiakin on kuskattava harrastuksiin. Yksi cheerleadingiin, toinen toverille, kolmas kaverille ja neljäs en muista minne. Toivottavasti Seitsonen on ajoissa. Yleensä on ollut. Kerran se unohti, mutta maksoi melkein koko summan unohdetusta kerrasta.

(Puoli tuntia myöhemmin)

Missähän se Seitsonen oikein viipyy? Kello on jo 15 yli, eikä miestä näy. Onkohan se taas niin ajatuksissaan, että unohtaa oman terveytensä. Sillä on se Vaahtola pohdinnassa. Ja venytykset ovat tietysti tekemättä. Minun täytyy lähettää sille tekstiviesti.

Näpyttelen: Sinulla oli aika kello 14. Unohditko? Pirjo.

Piip Vieläkö ehtii? Piip 5 minuuttia?

No et kyllä ehdi. Kolmelta on jo seuraava aika. Turha toivo

Näpyttelen: Kolmelta tulee seuraava. Ei ehdi. Katsotaan toinen päivä.

Nyt se soittaa. Eikö se huomannut tekstiviestiä?

– Pirjo, vastaan. (Toisesta päästä kuuluu taustamelua: puheen sorinaa ja astioiden kilinää.) Baarissa istuu, tietysti!

– Kari täällä terve.

– Terve. Ei ehdi ennen kolmea!

– Nyt en kyllä kuule puhettasi. Soitan toisen kerran. Hei.

– Hei, lopetan puhelun.

Seitsonen istuu baarissa eikä vaivaudu hakemaan hiljaisempaa paikkaa puhua puhelimeen. Siellä se istuu selkänsä rikki. Pää painuksissa pohtii elämän menoa. Kehui, että oli rakennuksilla töissä. Mitähän sekin siellä teki? Ehkä haki mittanauhan mestarille.

(Viikkoa myöhemmin, Pirjo valmistelee hierontapöytää)

Joku soittaa taas. Eihän tässä ehdi töitä tekemään. Puhelin soi ja joku on ovella.

– Pirjo, vastaan. Sisään.

(Ovesta astuu keski-ikäinen mies, joka pitää hattua käsissään.)

– Minä olen Hattukouramies. Emme ole tavanneet, mutta luulen että tunnette minut. Minulla on tärkeää kerrottavaa. Seitsonen makaa koomassa. Joku löi häntä tuopilla päähän. En tiedä, miten toimia. Olen mies vailla päämäärää. Hän sanoi minulle usein, että tulisin hierottavaksenne ja kuuntelemaan neuvojanne elävästä elämästä.

(Pirjon jalat pettävät ja hän kaatuu hierontapöydälle)

– Mitä minä nyt teen. Nainen on pyörtynyt. Seitsonen on raskaasti kurssitettu mies, mutta hän ei tiedä, mitä päähenkilöllään tehdä, valittaa Hattukouramies.

(Hattukouramies saa Pirjon virkoamaan vesilasillisella. Kun Pirjo on palannut järkiinsä, hän vastaa Hattukouramiehen kysymykseen, mitä Seitsonen on kertonut päähenkilöstään)

– Seitsonen puhui usein Vaahtolasta ja sen päähenkilöstä. Seitsosen mukaan Hattukouramies on useimmiten sivustakatsoja, mutta puuttuu tilanteeseen tarvittaessa. Kun muut koheltavat ympärillä Hattukouramies on rauhallinen ja tyyni. Vähän ihmisarka. Hän käy hitaalla. Hän ajattelee silti itsenäisesti. Hän vastaa kysymyksiin myöhemmin – seuraavalla kahvitunnilla, seuraavana päivänä tai seuraavalla kerralla. Hän ajattelee tai selvittää asiaa ennen kuin vastaa.

– Kiitos näistä tiedoista. Oletko kunnossa?

– En! Nyt ei hieronta onnistu teille kummallekaan. Laitan lapun luukulle ja viestin vastaajaan: Olen kotona vaahtokylvyssä.

Kiinalainen

Hattukouramies oli saanut viestin: Vaahtolan puistossa on aarre. Kun Hän käveli puiston halki, hän näki kauempana maassa hahmon – ihmisen. Kiinalainen makasi maassa kädessään keppi, jonka päässä oli kamera. Hattukouramies oli hämmentynyt eikä tiennyt miten olla ja mitä tehdä.

– Päivää, oletteko loukkaantunut?

Ei vastausta. Hattukouramies läpsäytti miehen poskea – ei reaktiota. Ei verenvuotoja. Hattukouramies palautti mieleensä ensiaputaidot työpaikan kurssilta: soita hätäkeskukseen, käännä kylkiasentoon, varmista hengitys. Hän näppäili hätäkeskuksen numeron.

Kiitos, että soititte hätäkeskukseen. Kartoitamme aluksi hädän tarvetta.
Jos hätä on suuri: painakaa yksi, jos hätä on pieni: painakaa 0.
Jos haluatte osallistua arvontaan, painakaa ruutu, muussa tapauksessa painakaa tähti.
Jos haluatte apua potilaalle, sulkekaa puhelin ja auttakaa häntä. Muussa tapauksessa laitamme taustamusiikin soimaan.

”Voihan Vaahtola, mitä helvettiä se nyt puhelee! Onkohan tällä miehellä jokin sairaus?”

Miehen vieressä oli pieni reppu. Hattukouramies avasi sen, jolloin Olennainen ponnahti esiin ja alkoi puhua:
Olet olennaisten kysymysten äärellä, Hattukouramies.
– Mitä mitä?
Potilaallasi on Anglian oireyhtymä. Sinun on lueteltava Anglian lisävarusteita, jotta potilas elpyisi.

Hattukouramies mietti hetken ja alkoi sitten luetella mitä ensimmäisenä tuli mieleen.
– Valkosivurenkaan puhdistusaine, koristekapselit, istuinpäälliset.
Potilas ei tuntunut heräävän vieläkään.

”En pysty auttamaan tätä potilasta, mutta ehkä seuraavaa potilasta”, Hattukouramies ajatteli.

Olet piilokamerassa, Olennainen paljasti. Samassa taustalta alkoi kuulua naurua. Hattukouramies huomasi kiinalaisen kaulassa sanan ”koneihminen”. – Jaaha, että sellainen potilas.

Hattukouramies päätti lähteä Vaahtolan pubiin kylmälle oluelle.

Pubi oli lähes tyhjä eikä Mikkoakaan näkynyt tiskin takana. Mutta takahuoneesta kuului tutun oloista naurua. Kirsti tuli salin puolelle. Hän oli tukehtua nauruun. Hiiva ja Mikko seurasivat perässä mutta nauroivat hillitymmin. Kirsti kiemurteli ja osoitti Hattukouramiestä. – Päivää oletteko loukkaantunut?

Hattukouramies aikoi lähteä pubista pois, mutta Kirstin nauru lakkasi äkkiä. Kirsti muuttui punaiseksi ja osoitti suutaan. Hänen leukansa oli juuttunut auki. Hän ei pystynyt puhumaan.

Hattukouramiehellä olisi ollut paikka sanoa suorat sanat. Mutta hän tyytyi kohteliaisuuteen:
– Päivää, oletteko loukkaantunut?

Mikä on taidetta?

Vaahtolan pubissa vietettiin uuden wc:n virallisia avajaisia. Jonglööri viskoi Olennaisia ilmaan, saksofoni soi ja rummut pärisivät. Wc:n erikoisuutena oli Marcel Duchampin pisuaari^[1], joka jakoi ihmisten mielipiteitä taiteesta. Pisuaarista oli tullut turistinähtävyys jo ennen avajaisia. Se tuotti myös uutta taidetta. Avajaisohjelman tauolla Hattukouramies, Hiiva ja Kirsti väittelivät taiteesta.

– Kusetusta, totesi Hiiva. – Taide kusettaa meitä sananmukaisesti! Ärsyttävää käyttää tilapäistä rännikoppia, koska kulttuuritädit ja Martat ovat vallanneet miesten pisuaarin.

– Mutta kulttuuritädit ja -sedätkin tuovat rahaa Vaahtolaan ja pubiin. Sitä paitsi tämähän on tilapäinen järjestely, puolusti Hattukouramies.

– Pisuaari ei ole mitään taidetta, laukoi Kirsti. – Mutta maisemataulut ovat ihania.

– Mitä järkeä on maalata maisemakopio. Valokuva on parempi vaihtoehto, Hattukouramies valisti.

– Mitä sinäkin siinä taiteesta ymmärrät?

– Älä alistu Hattukouramies! Sano sille vastaan!

– En keksi tämän tuopin kohdalla, mutta isken suorat sanat seuraavalla tuopilla.

– Taide on kummallista. Minäkin voisin panna omat kenkäni vitriiniin nähtäville, esitti Hiiva.

– Älä unohda hajunsyöjiä, muistutti Hattukouramies.

– Ei missään nimessä hajunsyöjiä! Haju on juuri se juttu – siis rahan haju. Mikä tahansa on taidetta, kunhan se on esillä maksua vastaan.

– Ja Hattukouramies laittaisi lapaset vitriiniin. Teoksen nimi ”Sivustakatsoja” kuvaisi hyvin tekijää, Kirsti nauroi.

– Sinun taideteoksesi olisi papukaija, joka puhuisi taukoamatta ”minä minä minä”, vastasi Hattukouramies.

– Hyvä Hattukouramies. Sinä alat oppia. Jatka samaan malliin, Hiiva kannusti.

Wc:stä kuului kolahdus ja kiljuntaa.

– Taas joku omakuvan ottaja on kaatunut! totesi Hiiva.

Mikko kipaisi wc:hen. Kiinalaisnainen makasi lattialla kädessään keppi, jonka päässä oli kamera. Naisen päästä vuoti verta. Verta oli lattialla ja lavuaarin reunassa. Toinen nainen istui uhrin vierellä ja painoi kädellään vuotokohtaa. Hän katsoi Mikkoa kuin Lemminkäisen äiti. Omakuvan otto epäonnistui tai onnistui täydellisesti.

Mikko soitti Hoitomaailmaan.

– Vaahtolan Pubista päivää. Täällä olisi taiteenharrastaja tulossa paikattavaksi.

^[1] Marcel Duchamp, Suihkulähde, 1917

Jussilla oli paineita

Jussi hakeutui Hoitomaailmaan, koska tunsi itsensä stressaantuneeksi. Töitä oli joko liikaa tai liian vähän. Hän koki itsensä myös yksinäiseksi. Mutta oliko Hoitomaailma oikea paikka avautua yksinäisyydestä?

Kun Jussi astui Virpin vastaanotolle, hänen silmänsä lukittuivat hetkeksi Virpin vartaloa myötäilevään asuun.

– Istumaan, Virpi kehotti. – Mikä sai sinut tulemaan Hoitomaailmaan?

– Jatkuva kiire ja stressi – ja yksinäisyys. Se ero tuli yllätyksenä. Enkä ole toipunut siitä vieläkään.

– Olet nyt asiakas etkä ex-puoliso. Millaisia oireita sinulla on?

– Heräilen aamuyöllä, olen aamulla väsynyt. Juon monta kuppia kahvia, että saan päivän käyntiin.

– Mitataanpa aluksi verenpaine. Ole ihan rentona, Virpi rohkaisi.

– Miten tässä olet rentona tutun hoiturin lähellä! Kyllä tuppaa jäykistymään, Jussi iski silmää ja hymyili maireasti.

Virpi kääntyi satulatuolissaan lähemmäs Jussia, jolloin polvet melkein koskettivat Jussin tuolia.

Jussi ei pystynyt enää pidättelemään itseään vaan työnsi kätensä Virpin reisien väliin.

– Älä! Virpi kiljaisi.

Jussi tarttui Virpiin kaksin käsin ja sulki kämmenellään Virpin suun.

– Ole hiljaa, pikkuhuora! Minä näytän, miten naista käsitellään. Eihän siitä Hattukouramiehestä ole mihinkään.

Virpi sai potkaistuksi Jussia alapäähän, jolloin Jussi kaatui tuskissaan lattialle. Virpi ryntäsi odotustilaan ilmoittautumistiskin luo ja pyysi kutsumaan vahtimestarit paikalle. Sitten hän lysähti odotustilan tuolille ja alkoi itkeä.

Jussi yritti paeta, mutta sai vahtimestarit vastaansa ulko-oven luona.

Päivystävä lääkäri tuli hetken päästä odotustilaan, istahti Virpin viereen ja paijasi tämän olkapäätä. – Mitä tapahtui?

– Se kävi käsiksi ja nimitteli, Virpi sai sanotuksi. – Minä potkaisin sitä munille. Sattuikohan sitä pahasti?

– Jussi on jo hoidossa tai siis otettu kiinni. Ota loppupäivä vapaata.

– En uskalla mennä kotiin. Minä pelkään.

– Soitetaan Hattukouramies saattamaan sinut kotiin.

– Ei sotketa Hattukouramiestä tähän. Minä lepäilen täällä vähän aikaa.

Jussi rimpuili vahtimestarien otteessa.

– Minulla on kiire työmaalle.

– Sinulla ei ole kiire enää mihinkään. Kävit hoitajaan käsiksi.

– Mitä nyt vähän taputtelin. Naiset ovat niin herkkiä nykyisin. Ei minkäänlaista huumorintajua.

– Soitamme Veikkolan poliisin paikalle.

– Ei, älkää. Eiköhän sovita tämä tässä näin, Jussi alkoi kaivaa lompakkoa esille.

– Kyllä sinä joudut tästä vastuuseen. Käräjille. Et selviä tästä rahalla.

– Aivan turhaa. Kuka uskoo hoituria? Kyllä minun kertomukseni on painavampi. Minä olen sentään arvostettu ammattimies.

Kuin salamavalona taivaalta, Vaahtolan Lyytin toimittaja Torni Migren syöksyi paikalle mikrofoni kourassa.

– Tämäkin vielä, tuskaili Jussi.

– Miten kommentoit tapahtumaa?

– Suksi vittuun!

Hattukouramies ja Virpi Urholla kylässä

Ajankäytön konsultilla Urholla on kello kädessä, kun hän vastaanottaa vieraita eteisessä. Hän laskee mielessään, että vieraat voisivat oleilla kaksi tuntia, josta viisi minuuttia pitää varata päällysvaatteiden riisumiseen ja pukemiseen. Urholla riittää vielä illaksi tekemistä: Hän on menossa aamulla Marttalaan puhumaan ajankäytön merkityksestä. Sitä varten hänen täytyy valmistella puhe. Virpi ja Hattukouramies ovat vähän ihmeissään, miksi heidät kutsuttiin kylään, jos Urholla on niin kiire.

Hattukouramies auttaa Virpiltä takin päältä ja laittaa sen naulakkoon. Urho ohjaa heidät peremmälle:

– Käykää sisälmyksiin. Juotteko kahvia?

– Kyllä kiitos, Virpi vastaa ja Hattukouramies nyökkää.

Hattukouramies ja Virpi katselevat ympärilleen. Olohuoneessa heidän huomionsa kiinnittyy vinoon kirjahyllyyn, jonka toisessa päässä kirjat melkein koskettavat lattiaa ja toisessa päässä ne tavoittelevat kattoa. Alapäässä kärvistelee Veikko Huovisen Kasinomies Tom ja yläpäässä leveilee ajankäytön perusteos Aika on rahaakin.

Urho on ladannut keittimen valmiiksi, jotta kahvin keittämiseen ei menisi vierailuaikaa, mikä taas pidentäisi kokonaisaikaa. Ajankäyttö on ammattimiehen työtä.

– Kauanko teiltä meni aikaa pihasta pihaan? Urho kysyy.

– Ehkä 15 minuuttia tai 20 minuuttia, Hattukouramies sanoi.

– Minä ajan Vaahtolan keskustaan pihastani 14 minuutissa, jos tie on auki – ei hidastelijoita eikä ihmettelijöitä. Hitaat kuljettajat ovat raivostuttavia. He jarruttavat muutenkin yhteiskunnan kehittymistä, Urho sanoi.

– Jonossa ajaminen, jonottaminen yleensäkin on pahinta mitä tiedän. Kassajonossa pyrin ohittamaan muut puhumalla ajankäytön merkityksestä. Eihän tavallisilla ihmisillä yleensä ole sellaisia paineita kuin minulla. Minun täytyy jo työni puolesta näyttää esimerkkiä tehokkaasta toiminnasta, Urho jatkoi.

Urho kääntää fläppitaulun vieraita kohti. Hän on piirtänyt sinne kuvaajan, joka kertoo, miten ajankäyttöä tehostamalla saataisiin yhteiskunnassa parempia tuloksia aikaiseksi. Hattukouramies tuntee huonoa omaatuntoa hitaasta elämäntyylistään. Häntä kaduttaa tämä vierailu. Emmehän me ajatelleet tulla mihinkään koulutukseen. Pitäisiköhän poistua kahvin jälkeen? Virpi aistii, että Hattukouramies on vaivaantunut. Virpi tarttuu hänen käteensä.

Kahvipöytä on katettu Vaahtolan valinnan tuotteilla: pullia ja keksejä. Raakapakasteita, jotka on paistettu uunissa. Piinallista istumista, ajattelee Hattukouramies ja ahtaa pullaa suuhunsa.

– 15 minuuttia ja valmiit pullat. Aika on pullaa tai rahaa, Urho koittaa keksiä juttua pullista, kun näkee niiden kelpaavan.

– Minulla ei ole aikaa leipomiseen. Valmiiksi leivotut pullat ja paistaminen uunissa ovat minun juttuni. Nopeasti tuoreita pullia, jotka ovat kuin itse tehtyjä. Aikaa säästyy yhteiskunnalle.

Urho ilmoittaa väliaikoja, paljonko vierailuaikaa on kulunut ja paljonko sitä on jäljellä. Lopulta hän ojentaa puukantisen vieraskirjan. Vieraskirjassa esiintyvistä vierailijoista löytyy tarkat vierailuajat. Tekstiä on aika niukasti, nimet ja lyhyet kiitokset.

Odotus palkitaan

Vaahtolan pubissa on odottava tunnelma. Pubi on lähes täysi. Kaikki merkittävät henkilöt ovat paikalla, ja Mikolla on täysi työ palvella asiakkaita. Olutta ja Vaanleipää menee kuin siimaa Vaahtolanjokeen.

Antero, Hattukouramies, Hiiva ja Einari Kammari muistelevat vuoden takaisia tapahtumia: Jossain vaiheessa Mikko poistui kellariin. Oliko se vartin yli kahdeksan? Ei kyllä se oli jo kahdeksalta.

Virpi hallitsee Hoitomaailman pöytää naislääkärin kanssa. Verenpainemittari on täydessä valmiudessa. Joku käy mittauttamassa paineensa huolestuneena, mutta poistuu huojentuneena tiskille ja tilaa toisen tuopin.

Pentti, joka edustaa Vaahtolan liike-elämän keskusta, hieroo ihmisten niskoja, mutta seisoo usein Vaahtolan valinnan kassan vieressä ja saa tämän nauramaan äänekkäästi.

Henkimaailman pöydässä rukoillaan Yläkertaa, jotta tänäkin vuonna voitaisiin todistaa ihmettä. Henkimaailman edustaja ottaa Vaanleivät Mikolta, kiittää Yläkertaa ja jakaa leivät pöytiin asettuneille.

Vaahtolan Martat istuvat ikkunapöydässä. He esittelevät valokuvia Pyhän istuimen päällystämistyöstä. Martan huomio kiinnittyy seinäpaneeleihin.

– Tälle sisustukselle pitäisi tehdä jotakin, Martta sanoo päättäväisesti.

– On yritetty. On tarjottu apuakin, mutta kantaporukat vastustavat kaikkea uudistusta eikä Mikko halua riskeerata varmoja asiakkaita, sanoo Martta.

– Jos tekisimme kuitenkin sisustussuunnitelman ja esittelisimme sen porukalla Mikolle. Voisimme leipoa jotain. Mikko on heikkona voipulliin, sanoo Martta.

Kirstin pöydässä istuu muutama LoJon työntekijä ja Kiljukaula, joka on tullut vaihteeksi Vaahtolaan käymään. Kirsti ja Kiljukaula vaihtavat kuulumisia ja katsovat välillä Virpin tai Hattukouramiehen suuntaan, virnuilevat ja nauravat äänekkäästi. Virpi ja Hattukouramies tuntevat itsensä vaivautuneeksi, mutta yrittävät olla välittämättä näistä ilkeistä ihmisistä.

Vaahtolan Lyytin toimittaja Torni Migren ottaa kuvia pitkällä putkella ja korjailee välillä paneeliseinällä roikkuvia mainoksia, joissa lukee: Tilaa Lyyti, niin johan alkaa Lyyti kirjoittamaan!

Kello on jo melkein kahdeksan, kun Mikko poistuu tiskiltä. Kaikki seuraavat häntä katseellaan, meneekö hän kellariin. Hän menee kellariin! Jännitys tiivistyy. Sekunnit tuntuvat pitkiltä, mutta pian odotus palkitaan. Mikko tulee kantaen joulukuusta, jota koristavat oksilla roikkuvat pahviset tuopit. Ihmiset nousevat seisomaan ja taputtavat käsiään. Jotkut tömistelevät jalkojaan. Suosion huumassa Mikko kiertelee kuusi kädessä pöytien ympärillä, mikä villitsee ihmisiä vislaamaan ja huutamaan kannustushuutoja.

Ulko-ovi avautuu. Tuleekohan joulupukki? Ei, se on Urho, ajankäyttöön erikoistunut konsultti, joka saapuu lähes ajoissa paikalle.

Orkesteri Oivan puntti aloittaa soiton kappaleella ”Vaahtolan yössä kerran jos toisenkin”.

Vaahtolaan on tullut joulu.

Marttojen marraskuu

– Mitä helvettiä! Hiiva katsoi ikkunaan.

Marttojen Kleinbussi, jonka kyljessä hohtivat kirjaimet ”MM”, kaarsi Vaahtolan pubin pihaan. Pubin ovi aukesi, ja Vaahtolan Martat pursuivat sisään kuin kermavaahto pursottimesta ja levittäytyivät pubiin kuka minnekin.

Martat alkoivat tekemään havaintoja. Yhdellä Martalla oli lehtiö kädessään. Kanta-asiakkaat olivat ihmeissään, mitä pubissa oikein tapahtui.

Myös Mikko oli hämmentynyt. Toisaalta hyvä että oli asiakkaita.

– Mitä ihmettä te Martat tutkitte ja kenen luvalla? Mikko kysyi.

Martat olivat niin keskittyneitä tarkkailemaan paikkoja, etteivät he noteeranneet lainkaan Mikkoa.

– Valoa tänne on saatava, sanoi Martta. – Täällä loistaa vain oluthana. Ikkunoista näkee tuskin läpi. Ne on pestävä. Verhot on uusittava. Kirjaa ylös kaikki parannusehdotukset, Martta.

– Tuuletin surisee ja ovet narisevat, ne on uusittava, ehdotti Martta.

– Tummuneet mäntypaneelit on poistettava ja seinät tapetoitava, sanoi Martta, joka silitti paneelia.

– Epätasainen lattia on hiottava tai vaihdettava parkettiin, sanoi Martta, joka konttasi lattialla.

– WC:n ovessa kahvan ympärillä on musta puoliympyrä, ovi on maalattava tai uusittava, huikkasi Martta pubin perältä.

– Tumman ruskeat tuolit ja pöydät on uusittava vaaleampiin, sanoi Martta, joka istui pöydän ääressä lähellä ikkunaa.

– Irtonaulakko on korvattava kiinteällä, sanoi Martta joka piteli naulakkoa kuin tankotanssija.

– WC:n sisältä löytyi Olennaisia, huusi Martta WC:n oven raosta.

– Se on avainlöytö, huusivat Martat yhteen ääneen.

– Wc:ssä on kuuluisa pisuaari. Marcel Duchampin pisuaari vuodelta 1917. Miten se on tänne ilmestynyt Mikko?

– Vaahtolan putki kävi sen asentamassa.

Hiiva ei malttanut enää pitää suutaan kiinni.

– Pysykää Marttalassa. Sisustakaa sitä mielin määrin, mutta älkää tulko tänne neuvomaan ja sormella osoittelemaan, miten täällä pitäisi olla ja elää. Antakaa vanhojen paneelien olla, ette saa repiä niitä irti.

– Kyllä tämä tila vaatii uudistamista. Tämähän on Vaahtolan käyntikortti, Martta korotti ääntään. – Kaiken lisäksi miehet leikkivät täällä Olennaisten kanssa eivätkä hoida aviollisia velvollisuuksiaan. Toisaalta Olennainen esineellistää naista. Te näette naisessa vain yhden astian.

– Mutta millä oikeudella te tulette tänne kunniallisten ihmisten joukkoon häiriköimään ilmoittamatta ja kysymättä lupaa? kysyi Hiiva.

– Sinun kunniastasi ei ole tietoakaan, etkä sinäkään aina ole lupaa kysynyt touhuisisi. Mutta nyt on Marttojen marraskuu ja meillä on asiaa, vastasi Martta.

Tilanne uhkasi riistäytyä käsistä. Mikko arveli, ettei hän kykene sovittelemaan asiaa, vaan soitti Veikkolan poliisin paikalle.

Poliisi sattui olemaan lähettyvillä, ja pian sameissa ikkunoissa näkyi sinistä välkettä.

Poliisin saavuttua Martat seisoivat puoliympyrässä tiskin luona. Poliisi jututti ensin Mikkoa, joka seisoi tiskin takana.

– Mikä on sinun näkemyksesi tapahtumista? kysyi poliisi.

– Martat vain ilmestyivät pubiin ja alkoivat tutkia paikkoja. Yksi Martta kirjasi ylös muiden huomioita, Mikko selitti.

– Onko teillä jokin sopimus tai lupa tulla tänne tutkimaan? poliisi kysyi Martoilta.

– Nyt on Marttojen marraskuu, sanoivat Martat yhteen ääneen.

– Jaaha. Teemme tästä raportin. Nouskaahan kaikki poliisiautoon.

Martat menivät ulos pubista poliisin saattelemana ja istuutuivat poliisiauton takaosaan kalteri-ikkunoiden suojaan. Tila oli karu, penkit molemmilla seinustoilla.

– Tämä tila pitää uudistaa, sanoi Martta. – Kirjaapa jepari ylös sinne raporttiin: seinät on maalattava, keinonahkaiset penkit korvattava kangaspäällysteisillä.

Poliisi uhkaili Marttoja Vaahtolan käräjäoikeudella.

– Pubirauhan rikkominen, esivallan nimitteleminen ja vastustaminen voivat tuoda teille kolme kuukautta ehdollista. Muuten mitä kirjaimet ”MM” tarkoittavat autonne kyljessä? Pilkataanko siinäkin poliisia?

– Ne tarkoittavat useita asioita: ”Martta myös”, ”Martta på Martta” tai ”Marttojen marraskuu”. Mutta poliisia emme pilkkaa, vakuutti Martta.

Poliisiauton ikkunaan koputettiin. Hattukouramies, jonka Mikko oli lähettänyt edusmiehekseen, avasi takaoven ja alkoi tekemään sovintoa.

– Kertokaa etukäteen tempauksistanne. Tämäkin Marttojen marraskuu -tempaus tuli täytenä yllätyksenä. Sovitaan tämä tällä kertaa meidän kesken. Ei viedä asiaa pidemmälle.

Kirsti oli sauvakävelemässä pubin luona. Hän otti nopeasti tilanteen hallintaan, tempaisi Hattukouramiehen syrjään ja alkoi sohia kävelysauvoillaan.

– Poliisi on ihan rappiolla. Ei saa yhtä akkalaumaa kuriin. Älkää tehkö mitään sovintoa. Viekää kamarille vaan koko sakki!

Kirstin edessä poliisikin oli voimaton. Mutta Martat nauttivat tästä kyydityksestä.

– On hyvä päästä seuraamaan poliisin toimintaa aitiopaikalta ja sisustamaan karuja sellejä ja muita tiloja, kehui Martta.

Veikkolan poliisiasemalla oltiin täydessä valmiudessa, kun poliisiauto kaarsi pihaan. Martat ohjattiin odotustilaan.

– Tämä odotustila vaatii uudistamista. Rikollinenkin on ihminen, joka katuu paremmin kauniissa ympäristössä, esitti Martta.

Uudistaminen keskeytyi käytävässä kaikuvaan ilmoitukseen:

”Huomio huomio kaikki autot, Marttala palaa!”

– Kamalaa, me haluamme mukaan, Martat huusivat järkyttyneinä.

– Te pysytte täällä – putkassa. Teidät kuulustellaan ja kyyditään takaisin Vaahtolaan.

– Apua! Marttala on meidän talo! Me puolustamme sitä kaikin keinoin!

– Veikkolan palolaitos on jo matkalla sinne.

– Aina pahempaa! He tärvelevät paikat sammutusvesillään.

<<<>>>

Urho on aina ajoissa myöhässä

Urho ajoi kovaa vauhtia kohti Vaahtolan keskustaa. Hän kuvitteli ehtivänsä hyvissä ajoin paikalle järjestelemään tekniikkaa kuntoon ajankäytön seminaaria varten. Hän olikin keskustassa nopeasti, mutta juuttui matalalla autollaan Marttalan liittymään.

Urho yritti hivuttaa ja huudattaa autoa eteen- ja taaksepäin. Aikaa kului monta minuuttia eikä auto hievahtanut paikaltaan. Hiiva sattui kävelemään paikalle ja näki, kuinka urheiluauton ratissa oli punakka mies. Urho avasi sivuikkunan.

– Hei voitko auttaa miestä mäessä?

– On nopea auto, mutta matala, sanoi Hiiva mittaillen samalla silmillään tapahtunutta. – Paljonko kulkee ja miten kiihtyy? Varmaan syö kuin hevonen?

Urho oli räjähtämäisillään, mutta hillitsi itsensä. Hän nousi autosta ulos ja hengitteli muutaman kerran syvään, kuten huippuseminaareissa oli opetettu.

– Minulla alkaa seminaari Marttalassa tai alkoi jo. Pitäisi saada auto pihaan.

– Voin yrittää tuupata, jos heijaat samalla autoa. Siis yrität liikuttaa molempiin suuntiin.

Auto irtosi liittymästä Hiivan avulla. Äänistä päätellen johonkin peltiin auton alla tuli pahoja naarmuja, joiden korjaamiseen saisi pitää monta seminaaria ajankäytöstä.

– Kiitos paljon avusta, Urho kiitteli helpottuneena. – Tarjoan joskus kaljat Vaahtolan pubissa, ajan kanssa. Menisitkö edeltä rauhoittelemaan Marttoja? Minä kasailen tavaroita esitystä varten ja tulen perässä.

Urho pyllisteli ja yritti kurkkia auton alle, mutta ei nähnyt mitään poikkeavaa.

Martat odottivat innolla ajankäytön seminaarin alkamista. He istuivat Marttalan salissa lehtiöt ja kynät kädessään. Eteisestä kuului lupaavia askeleita, ovi aukesi ja Hiiva astui sisään.

– Hyvää iltapäivää, Urho ei päässyt tulemaan, joten minä pidän teille seminaarin.

Martat katsoivat toisiaan ällistyneinä, alkoivat hermostua ja supattivat keskenään, mitä tämä oikein on.

– Aloitan esitykseni ajoneuvoista. Jos hankitte auton, varmistakaa että siinä on riittävä maavara. Tai tyytykää polkupyörään. Polkupyöriä on monenlaisia: miesten ja naisten pyöriä, kilpapyöriä, maastopyöriä. Polkupyörän tärkeimmät osat ovat: runko, ohjaustanko, pyörät, satula, tarakka. Mutta emme saa unohtaa valoja ja heijastimia.

Martta nousi seisomaan.

– Emme halua kuunnella mitään soopaa. Keitämme kyllä lounaaksi soppaa, jota ei sinulle riitä.

– Ymmärrän yskän mutta en nuhaa. Nenä vuotaa koko ajan. Urho taitaa jo kolistella eteisessä, sanoi Hiiva rauhoittaakseen Marttoja.

Hiiva ja Urho kohtasivat ovella.

– Älä puhu sitten mitään soopaa, neuvoi Hiiva ja poistui pihalle.

Urho aloitti esityksensä ja pyysi anteeksi myöhästymistään. Hän käytti 15 minuuttia aikaa selvittelyyn miksi myöhästyi Marttojen seminaarista. Hän vieritti myöhästymisen syyn osittain Marttojen niskaan.

– Teidän olisi hyvä tasoittaa Marttalan liittymä, jotta nopeatkin autot pääsevät pihaan. Nopeiden autojen kuljettajilla on usein kiire. He rientävät uupumatta rakentamaan tätä maata paremmaksi elää.

Täkänä takaisin vaikka lanka kerrallaan

Hattukouramies ja Virpi nauttivat aamiaista. Virpi oli viettänyt yön Hattukouramiehen kanssa. Ennen kuin he nousivat sängystä, he suukottelivat ja halailivat toisiaan pitkään. Mutta Jussille jäänyt täkänä varjosti Virpin onnea.

– Mitä mietit? Näytät poissaolevalta. Kadutko viime yötä?

– En kadu mitään, mutta minun on uskallettava mennä hakemaan se täkänä, jonka olen perinyt äidiltäni. Onkohan Jussi paikalla, Virpi pohti ääneen.

– Minä tulen mukaan, Hattukouramies lupasi.

– On parempi, että menen yksin. Jussi saattaisi pillastua entisestään, jos näkisi meidät yhdessä.

Virpi parkkeerasi polkupyöränsä Jussin talon kulmalle. Se jäi lukitsematta. Polkupyörä kaatui, kun hän oli soittamassa ovikelloa, mutta sitä Virpi ei tajunnut. Virpi oli ilmoittanut Jussille tulostaan.

– Tule sisään. Otin pullia pakkasesta, voidaan juoda kahvit. Eihän sinulla ole kiire mihinkään.

– Niin no, ei nyt kauhean. Virpiä ihmetytti Jussin maireus.

– Ota takki pois ja rentoudu. Jussi napsautti keittimen päälle ja laittoi pullat sulamaan.

– Minä tulin vain noutamaan sitä täkänää.

– Se roikkuu edelleen makuuhuoneen seinällä. Irrotellaan ja rullaillaan se kahvin jälkeen, Jussi ehdotti.

– Miltä se uusi asunto tuntuu. Jouduitko teettämään remonttia?

– Ihan hyvä se on. Mutta sain sen vain määräajaksi enkä voi tehdä siellä mitään muutoksia.

Kun Virpi otti pullaa tarjottimelta, Jussi asetti kätensä Virpin käden päälle. Virpi kiusaantui ja veti kätensä pois. Pulla puristui kasaan ja sen sokeri tahmaantui kämmeneen.

– Vai niin, ettei vanha suola enää janota, Jussi sanoi pettyneenä.

– Hattukouramieskö se on? Jussi kysyi uhmakkaasti.

– Onhan se vähän autellut minua muutossa ja muutenkin.

– Eli antanut taustatukea. Oletko sinä maannut sen kanssa?

Virpi katseli pullalautasta.

– Siis olet! Jussi tempaisi pullalautasen ja heitti pullat roskikseen.

– Ota se täkänä ja häivy, Jussi huusi.

Virpi nouti peloissaan täkänän ja rullasi sen takin kanssa myttyyn. Hän kiinnitti mytyn tavaratelineelle ja lähti polkemaan Vaahtolan keskustaa kohti.

Loisteputki

Virpi huomasi illalla, että wc:n valo ei toimi. Hän haparoi pimeässä peilikaapille. Hammasharja ja tahna löytyivät helposti, mutta hän pesi hampaat keittiön valossa.

Hattukouramies istui Vaahtolan pubissa Hiivan kanssa, kun puhelin soi.

– Virpi soittaa, Hattukouramies sanoi vaivautuneesti.

– Hei anteeksi, että vaivaan sinua illalla. Minun wc:ni on pimeä. Valaisin ei toimi, voisitko auttaa?

– Totta kai, olen kohta siellä.

– Täytyy takoa kun rauta ei ole vielä ruostunut, Hiiva virnuili. Mitäpä siellä valolla tekee, peitto vaan heilumaan! Liikenneturvakin kannusti: Hei peitto heilumaan vai oliko se heijastin. Täti Monikalla heilui peitto ja…

– Voisitko pitää vähän pienempää suuta. Taidat olla suubalttian maista kotoisin, Hattukouramies sanoi ja lähti pubista ulos.

– Taidat jäädä Koukkuun, kuten Kaikke. Mutta Kaikkeen tottuu, sanoi Koukku. Hiivan sanat eivät tavoittaneet enää Hattukouramiestä.

Virpin asunnossa Hattukouramies meni taskulampun kanssa wc:hen. Hän avasi valaisimen suojakuoren ja irrotti loisteputken. Hän näytti sitä Virpille.

Sitten Hattukouramies sammutti taskulampun ja alkoi hinkata loisteputkea.

– Mitä nyt tapahtuu? ihmetteli Virpi.

Loisteputki alkoi hohtaa himmeästi. Virpikin innostui.

– Saanko minäkin kokeilla?

Hattukouramies piti putkea toisesta päästä kiinni ja ojensi toisen pään Virpille, joka alkoi hinkata sitä pitkin vedoin.

– Sen tilalle pitäisi hankkia uusi. Niitä saa Vaahtolan valinnastakin.

Virpi oli epävarman oloinen.

– Voisitko sinä hankkia sen, Virpi aneli.

Virpin läheisyys tuntui hyvältä, ajatteli Hattukouramies ja halasi Virpiä.

– Voisin hankkia uuden loisteputken. Asennan sen myös paikalleen.

– Loistavaa, sanoi Virpi ja painautui tiiviimmin Hattukouramieheen kiinni.

Kadonnut avain avaa haan

Erottuaan Jussista Virpi oli muuttanut Vaahtolan keskustaan pieneen asuntoon. Eräänä iltana hän käveli Vaahtolan valinnasta asunnolleen. Rappukäytävässä hän tajusi jättäneensä avaimet avainlaatikkoon. ”Mitä minä nyt teen? Huoltomies maksaa mansikoita tähän aikaan eikä vara-avainta ole”, ajatteli Virpi. Sitten hän muisti, että Hattukouramies, joka oli muuttoapuna, asuu tässä talossa.

Virpi soitti Hattukouramiehen ovikelloa hieman hermostuneena. Kului muutama sekunti, kunnes ovi avautui hiljalleen. Hattukouramies yllättyi positiivisesti.

– Anteeksi, että vaivaan sinua. Minulta unohtui avain asuntooni enkä haluaisi pyytää kallista huoltomiestä illalla. Voisinko tulla vähäksi aikaa luoksesi selvittämään asioita, sanoi Virpi ääni murtuen.

– Totta kai, tule sisään vaan, sanoi Hattukouramies ja ohjasi Virpin käden huitaisulla eteiseen. Hän huomasi samalla, että Virpillä ei ole kaikki kohdallaan. Ehkä häntä vaivasi jokin muukin kuin unohtunut avain.

– Käy istumaan, kehotti Hattukouramies ja tyhjensi sohvalta lehtiä ja mainoksia.

Virpi istuutui sohvalle ja asetteli jalkojaan joita peittivät punaiset sukkahousut. Hän miltei upposi sohvaan ja murtui kyyneliin.

– Minulta unohtui muutossa äitini tekemä täkänä Jussin taloon, eikä Jussi suostu vastaamaan puhelimeen. Sen vuoksi olin niin ajatuksissani ja väsynyt, kun läksin kauppaan, etten muistanut avaimia.

Hattukouramies istuutui Virpin viereen ja taputti häntä olkapäälle.

– Kaikki järjestyy, älä hätäile.

Virpi kallistui melkein Hattukouramiehen syliin ja pyyhki kyyneleitä. – Lähelläsi on hyvä olla.

– Niin sinunkin lähelläsi, sanoi Hattukouramies ja kiersi kätensä Virpin ympärille. Ja Virpin pää oli hänen kainalossaan. Hattukouramies silitti Virpin tukkaa ja poskea. Etusormi osui Virpin huulille, johon Virpi vastasi raottamalla huuliaan. Hattukouramies tunsi kuinka Virpin huulet alkoivat ahnehtia hänen sormeaan. Virpi alkoi nousta, ja käänsi päänsä ja huulensa Hattukouramiehen poskelle. Hattukouramies käänsi myös päätään jolloin huulet kohtasivat. He alkoivat suudella toisiaan ahnaasti. Virpi hyväili käsillään Hattukouramiehen kaulaa ja Hattukouramies piti käsiään Virpin selässä. Hattukouramies vei vasemman kätensä Virpin rinnan päälle ja hyväili sitä hellästi. Kovettunut nänni tuntui kämmenessä.

Virpi nousi seisomaan Hattukouramiehen eteen ja Hattukouramies vei kädet Virpin lantion ympäri ja puristi hänen pakaroitaan. Leninki tuntui liukuvan sukkahousujen päällä. Hän nosti leningin helmaa ja työnsi päänsä sisään ja käänsi posken häpykummulle. Molempien hengitys oli käynyt raskaaksi.

He seisoivat vastakkain ja alkoivat riisua toisiaan. Virpi ei hävennyt omaa kehoaan ja antautui Hattukouramiehen vietäväksi. He rakastelivat hieman hapuillen, mutta onnellisina.

Rakastelun jälkeen he makasivat pitkään toisiinsa liimautuneina ja sanattomina. Sanoja ei tarvittu.

Jussi ja Virpi – lusikat jakoon

Jussin ja Virpin yhteiselämä oli aivan jumissa. Jussi oli saanut selville, että Virpin takin selkämyksessä oli mustat, Hattukouramiehen käden jäljet. Jussi oli koko ajan ärtynyt ja huomautteli joka asiasta: korjaisit edes tiskit, maidot ovat väärässä järjestyksessä jääkaapissa, matot kurtussa. Virpi oli lähes puhumaton. Hän sanoi vain pakolliset asiat: huomenta, moi, hyvää yötä. Jussia raivostutti tällainen puhumattomuus.

Eräänä päivänä Jussi sai raivarin.

– Pistetään perkele lusikat jakoon, ei kai tästä enää mitään tule. Tämä on minun kotini, muuta mihin lystäät, huusi Jussi. Virpi nyyhkytti. Vaikka Virpi tunsi sisimmässään että ero oli ainoa oikea ratkaisu, häntä pelotti lähteä yksin elämään. Jussi oli aina tehnyt isommat päätökset ja Virpi oli myötäillyt.

– Mihinkä minä tästä. Tavaraakin on kertynyt kaikenlaista.

– No niin on, kun et raaski heittää mitään pois. Aivan turhaa roinaa, kuittasi Jussi.

– Kyllä minä haluan säilyttää vanhempieni kirjeenvaihdon ja joitakin heiltä perittyjä astioita, Virpi puolusteli.

– Niin sinulla on liikaa tunnetta kiinni tavaroissa. Muistelet miten joit kotona kahvia tästäkin kupista, Jussi piruili vapisevalla äänellä. – Äitisi on ollut ylitse huolehtivainen, sinä olet kasvanut pumpulissa.

– Sinä olet kasvanut sakkapesässä! Virpi säikähti mitä tuli sanottua ja luuli että Jussi räjähtää. Mutta Jussi ei ainakaan näyttänyt noteeraavan asiaa. Ehkä se nousee esille toisessa yhteydessä. Kuitti tulee tai ehkä tuplakuitti.

– Kyllä minulla on hyviä käyttöastioita – eikä pelkästään kahvikuppeja, Virpi palasi astioihin.

– Aivan sama minulle, kunhan viet ne mennessäsi. Ja hävitä se polkupyörän rakkine.

– Ei se ole mikään rakkine. Hyvässä maalissa. Hattukouramies voisi kunnostaa sen, Virpi takelteli.

– Hattu ja Hattu. Siinähän teitä on kaksi lapasta. Hattukouramies on oikea lapatossu, ei saa mitään aikaiseksi, Jussi puuskahti.

Virpi alkoi epävarmassa mielessään ajatella asunnon etsimistä ja käytännön asioita. Olisikohan Vaahtolan Valinnan ilmoitustaululla asuntoja? Mitä hän kertoisi tutuille ja sukulaisille. Vai onko sillä mitään merkitystä? Kaikki eivät tätä suhdetta hyväksyneet. Äiti oli ollut huolissaan olisiko tytär onnellinen Jussin kanssa ja osaisiko hän pitää puoliaan niin voimakastahtoisen ihmisen kanssa.

Vaahtolan liike-elämän keskus

Hattukouramiehelle oli suositeltu kuntosalia lihaskunnon ylläpitoon. Hänelle kuntosalille meno oli ollut iso kynnys, vai pitäisikö sanoa kynnös. Selkä oli alkanut temppuilla eikä hän muutenkaan mikään trapetsitaiteilija ollut koskaan ollutkaan.

Työ hiirenloukun jousia valmistavassa tehtaassa on yksitoikkoista ja rasitus yksipuolista. Antero oli neuvonut hänelle satulatuolin käyttöä ja kuntosalia.

Eräänä päivänä Hattukouramies ylitti kuntosalin korkean kynnyksen. Pentti oli Hattukouramiestä vastassa. Pentin oli tarkoitus antaa opastus laitteisiin, jotka ovat Hattukouramiehelle lähes yhtä epäilyttäviä ja pelottavia kuin ex-vaimo.

– Käy ensin pukuhuoneessa vaihtamassa salivaatteet, Pentti kehotti.

Pukuhuoneessa on samaan aikaan Hattukouramiehen ikäinen, vähän pulskempi mies, jonka paita on aivan hiessä ja liimautuneena kroppaan kiinni.

– Tervetuloa punttisalille, sanoo hikipatteri, joka irrottautui pakkopaidasta ja lähti suihkuun. Hattukouramies nyökkäsi, mutta ei saanut sanaa suustaan.

Sali oli puolillaan ihmisiä, osa laitteissa ja osa ottamassa alkulämmittelyä. Joku viipotti pienillä painoilla nopeasti, toinen ähelsi ja pinnisteli suurilla painoilla. Nuori nainen juoksi juoksumatolla, ponnari heilui puolelta toiselle. Hattukouramies tarkkaili näkyikö Kirstiä salissa. Ei näkynyt onneksi. Pilkkakirves olisi pilannut tunnelman. Ei olisi mukavaa olla kuntosalilla ensimmäistä ja viimeistä kertaa.

Ulko-ovelta alkoi kuulua puheensorinaa. Vaahtolan Martat olivat tulleet salille. Heidän kulkuaan oli helppo seurata äänten perusteella. Puhe kuului pukuhuoneenkin läpi. Pentti huomasi että Martoilla ei ollut salikenkiä.

– Ette mene paljain jaloin saliin, opasti Pentti. – Tanssikaa vaikka salsaa mutta älkää tuoko silsaa salille. Voitte olla sukkasillaan tämän kerran.

Hattukouramies oli tunnollisena ihmisenä hankkinut uudet salikengät Veikkolasta. Vanhat verkkarit ja Vaahtolan pubia mainostava t-paita kruunasivat lopputuloksen. Hän koki alemmuutta Penttiä kohtaan, sillä Pentti on urheilullinen ja tehokas ihminen. Tämä oli turhaa sillä Pentti tiesi, että kaikkia asiakkaita on kohdeltava yhdenvertaisesti ja asiallisesti. Yhtään asiakasta ei ole vara menettää. Ei edes sukkasillaan hiihtäviä Marttoja.

Hattukouramies keskittyi olennaiseen

Antero ja Hiiva opastivat Hattukouramiestä hankkimaan keinonaisen. Hattukouramies oli kärsinyt naisen puutteesta, mikä oli pahentanut myös eturauhasvaivoja. Hiivaa ehkä hieman huvitti.

– Keinot ovat monet, sanoi ukko, kun tynnyriin reiän teki.

Antero otti asian hiukan vakavammin.

– Veikkolassa on Sex Shop, jossa osataan auttaa miestä mäessä.

Hattukouramies nousi Vaahtolan Kyydin bussiin.

– Mihin Hattu on menossa?

– Apteekkiin Veikkolaan, vastasi Hattukouramies vaivaantuneena.

– Onhan täälläkin apteekki. Tai no mitäs se minulle kuuluu. Se olisi viisi rahaa.

Matkalla Hattukouramies pohti, miten esittäisi asiansa kaupassa, jonka maailma oli hänelle tuntematon. Ehkä hänen on kerrottava hieman taustoja.

Hattukouramies astui varovaisesti Sex Shop Veikkolaan. Hän tarkasteli ympäristöä, jota hallitsi punainen väri. Kaupassa oli vain yksi asiakas. Mies lymyili naisten sukkien luona pää painuksissa. Tiskin takana seisoi nuori nainen, jolla oli tatuointeja.

– Mitä miehellä mielessä? Vai haluatko vain katsella?

Hattukouramies mietti, mistä aloittaisi.

– Semmoista vaan että olen ollut aika yksin viime aikoina. En ole pitkään aikaan ollut naisen kanssa. Tuli se erokin. Pojat sanoivat Vaahtolassa, että täällä tiedettäisiin asiasta jotakin.

– Kyllä, olette oikeassa paikassa. Meillä on laaja valikoima erilaisia nukkeja.

Hattukouramies raapi päätään. Myyjä jatkoi.

– Nukkeja on pääasiassa kolmenlaisia: kokonaisia, puolinaisia ja olennaisia.

Myyjä saattoi Hattukouramiehen sivuhuoneeseen, jossa oli esillä erilaisia nukkeja.

– Nämä eivät väsy eivätkä nalkuta, mutta eivät tee kotitöitä. Näille ei tarvitse teeskennellä eikä puhua kauniisti. Mutta puhdistusta nämä vaativat. Käytön jälkeen nämä on pestävä vedellä ja saippualla.

Hattukouramiestä houkutteli kokonainen, mutta miten hän sen kuljettaisi ja säilyttäisi.

– Minun on parempi keskittyä olennaiseen. Mahtuu reppuun ja kaappiin.

Hattukouramies palasi bussipysäkille reppu selässä. Hän oli hyvin tyytyväinen saamaansa palveluun Veikkolan Sex Shopissa. Aivan kuin olisi käynyt Hoitomaailmassa Virpin hoidossa. Ja kauppa teki muutenkin häneen positiivisen vaikutuksen. Ehkä siellä voisi käydä toistekin. Paluumatkalla bussikuski kysyi, löytyivätkö lääkkeet.

– Kyllä lääkkeet löytyivät ensiapuun. Pysyvä ratkaisu voisi löytyä Vaahtolan lavalta. Kunto on päässyt rapistumaan.

Kadonnut Martta

Kun Martat palasivat Vatikaanista Vaahtolaan, he huomasivat yhden Martan kadonneen. Martta oli tullut Vaahtolaan, mutta kadonnut saman tien.

– Oletteko muuten nähneet Marttaa, kysyi Martta Martoilta.

Kukaan ei osannut vastata. He vain pyörittelivät päitään, niin että huivit viuhuivat. Sitten Martta otti ohjat käsiinsä ja esitti toimintasuunnitelman:

– Hajaannutaan etsimään Marttaa. Yksi menee Vaahtolan pubiin, toinen Vaahtolan valintaan, kolmas Henkimaailmaan, neljäs Hoitomaailmaan.

Kaikki Martat olivat samaa mieltä. Tämä on hyvä suunnitelma.

Vaahtolan pubi meni melkein sekaisin, kun Martta astui ovesta sisään. Kaikki kääntyivät katsomaan ihmettä. Martta käveli hieman epäröiden kohti tiskiä, jossa Mikko kuivasi tuoppeja valkoisella liinalla.

– Päivää, oletko muuten nähnyt Marttaa?

– En ole. Hän käy harvemmin täällä. Mutta kysypä noilta kolmelta kaverilta, tuolla nurkassa, hän osoitti sormellaan.

Hattukouramies, Antero ja Hiiva istuivat pöydässä, mutta heräsivät Martan kysymykseen:

– Päivää, oletteko muuten nähneet Marttaa?

Anteron pää painui hieman alaspäin, Hattukouramies hieroi päätään, mutta Hiiva rykäisi ja sanoi:

– En ole nähnyt. Vatikaanin matkalla minä näin hänet viimeksi. Onko hän varastanut jotakin?

– Martat eivät sorru rikoksiin, sanoi Martta tuohtuneena. Martta luopui toivosta ja käveli pubista ulos.

Samaan aikaan Martta oli mennyt Vaahtolan valintaan.

Nainen kassalla havahtui, kun Martta hiippaili tiskille.

– Päivää, oletko muuten nähnyt Marttaa?

– Kyllähän täällä Marttoja useinkin piipahtaa. Mutta en ole nähnyt Marttaa vähään aikaan, hän sanoi.

Martta joutui palaamaan tyhjin käsin kaupasta, joka tarjosi eioota.

Samaan aikaan Martta oli mennyt Henkimaailmaan.

Hän kurkisteli joka paikkaan: pylväiden taakse, kaappeihin, joissa pidetään virsikirjoja ja penkkien alle muttei uskaltanut huhuilla. Sitten Martta istuutui penkkiin ja alkoi rukoilla.

– Yläkerta, etkö sinä välitä mitään siitä, että Martta on jättänyt minut yksinäni häntä etsimään. Sano siis hänelle, että hän auttaisi minua.

Yläkerta vastasi ja sanoi hänelle:

– Martta, Martta, moninaisista sinä huolehdit ja hätäilet, mutta tarpeellisia on vähän, tahi yksi ainoa.^[1] Martta on valinnut hyvän piilopaikan, jossa jotain pientä ja piilossa olevaa otetaan häneltä pois.

Samaan aikaan Martta oli mennyt Hoitomaailmaan. Heti sisäänkäynnin luona luki ”ILMOITTAUTUMINEN”. Vastaanottoapulainen alkoi palvella Marttaa:

– Päivää. Onko teillä aika varattuna?

– Ei ole, etsin Marttaa, onkohan Martta täällä hoidossa?

– Kyllä, Martta on hammaslääkärissä. Häneltä paikataan yksi hammas.

– Voi kiitos, sanoi Martta helpottuneena. Hänen silmänsä peittyvät kyynelistä. Samassa Martta ilmestyi suu puuduksissa hänen luokseen.

Molemmat Martat poistuivat Hoitomaailmasta ja kävelivät muiden Marttojen joukkoon.

Vaahtolan Martat oli jälleen eheytynyt.

^[1] Henkimaailma-kappaleessa on sovellettu Evankeliumia Luukkaan mukaan luku 10, jakeet 40–42

Vaahtolasta Vatikaaniin

Kirsti kiusasi Hattukouramiestä työpaikalla. Hattukouramies ja hänen pomonsa eivät uskoneet Vaahtolan käräjäoikeuteenkaan tässä asiassa vaan halusivat viedä asian Paaville.

Hattukouramies uskoi Yläkertaan, mutta hänen mielestään oli parempi kääntyä Pyhän istuimen puoleen pikaisen avun saamiseksi. Yläkertaakaan ei voi joka hiirenloukun jousella vinguttaa. Pomo oli kiireinen, joten hän laittoi Hiivan asialle. Asianomistajat ja Hiiva matkustivat Roomaan, jonne Hiiva oli aina halunnut. Hiivan mielestä kaikki rikokset vievät Roomaan.

Lentokoneessa oli käytävän molemmin puolin kolme penkkiriviä vierekkäin. Hattukouramies istui käytäväpaikalla, Kirsti ikkunapaikalla ja Hiiva heidän välissään. Miss Vaahtola hymyili käytävän toisella puolella yksinään. Hän oli menossa Colosseumille kuvauksiin. Hattu vilkuili silloin tällöin hänen sääriään. Vaahtolan Martat oli vallannut kymmenen paikkaa heidän edestään. Martoilla oli tarkoitus konsultoida Pyhän istuimen päällystämisessä ja saada näin ääntään kuuluville maailmalla.

Hattukouramiehelle tuli mieleen, kun hän pikkupoikana oli saanut kokea Marttojen muotinäytöksen. Kodin eteisessä, joka oli pukuhuoneena, roikkui leninkejä ja alusasuja. Kun hän puikkelehti naulakkojen alla, eräs puolipukeinen Martta kiusaantui siitä ja yritti hätistellä poikaa sivummalle. Mutta poikaa kiehtoivat liivit ja sukkanauhat.

Vatikaanissa jonotettiin Paavin puheille pääsyä. Jonossa Kirsti pyöri kuin väkkärä, juorusi vieressä olevalle tuntemattomalle ja osoitteli sormellaan Hattukouramiestä:

– Tuon lapasen takia piti lähteä tänne asti matkustamaan.

Hän sanoi sen kyllin kovalla äänellä, jotta Hattukouramies kuuli. Toisaalta Kirsti myös hölisi äänekkäästi ja nauroi vahingoniloisesti, mikä aiheutti Martoissa liikettä. Hattukouramiestä oli ärsyttänyt kauan Kirstin elämöinti. Ei olisi jaksanut kuunnella enää. Puhui paljon itsestään ja läheisistään, mutta ei sanonut mitään. Ja osasi olla ilkeä.

Aikansa Kirstiä kuultuaan Martat muodostivat ringin Kirstin ympärille ja tuijottivat tätä uhkaavan näköisinä. Kirsti punastui, puristeli nyrkkejään ja kiroili. Mutta hiljeni lopulta. Tämä kohtaus sai suurta huomiota osakseen. Hattukouramiestä jo melkein säälitti Kirstin kohtalo palaa kaikkien nähden kiirastulessa. Mutta Kirstin piina jatkui.

Paavin mikrofonit ovat kuulleet kaiken, ja niin kaiuttimista alkoi kuulua papillista puhetta:

– Sinä työpaikkakiusaaja, joka sikisit sakkapesästä, jätä Hattukouramies rauhaan. Ellei näin tapahdu sinut siirretään Veikkolan tehtaalle erityistarkkailuun. Menkää ja tehkää sovinto työpaikallanne.

Paluumatkalla lentokoneessa Martat ottivat Kirstin hoiviinsa. Hiiva ja Hattukouramies tilasivat huurteiset. Hattukouramies vilkuili ympärilleen, näkyykö Miss Vaahtolaa. Ei näkynyt. Mutta edessäpäin näkyi aivan Virpin oloinen nainen. Hattukouramies nousi käytävälle ja käveli tämän luokse. Tuntematon nainen hämmästyi, kun Hattukouramies kääntyi katsomaan häntä. Hattukouramies palasi naama punaisena takaisin penkkiinsä. Kirsti oli purskahtamaisillaan nauruun, mutta Martat estivät sen tuijotuksellaan.

Hiiva kiteytti matkan:

– Turhaan tultiin tänne asti. Vaahtolan Martat olisi hoitanut homman halvemmalla.

Purut

Ajankäytön konsultti Urho ajoi urheiluautollaan seminaariin Veikkolan Palolaitokselle. Kaasujalka oli painavampi kuin laitokseen vietävä viesti. Palopäällikkö oli pyytänyt konsulttiapua Urholta, joka oli kasvattanut, niittänyt ja korjannut mainetta sujuvana esiintyjänä. Laitoksen palomiehet olivat letkutornin ja työuupumuksen partaalla.

Matkalla Urho poikkesi kuluneiden sanontojen kirpputorille ja näki ihmisten köyhyyden: uutta ei ole varaa sanoa. Hän nappasi jotain kättä pitempää seminaaria varten: ”Ei vara venettä kaada, mutta vara-akku voi aiheuttaa kallistumista veneessä ja veneen hankinnassa.” Kassalla kävi ostoskäry.

– Mitä tekin kouluja käynyt mies täältä haette?

– Vanha vitsi on parempi kuin pullollinen ouzoa. Kun juo teetä tai veetä, palaa kieli – lapsuuteen ja jäätyy kiinni huurteiseen kaiteeseen. Puhu siinä sitten niille järkeä seminaareissa, kun kieli on kilon pultti.

Urhon auto sammui risteykseen, ja hän myöhästyi tilaisuudesta, jonka ohjelma sekosi kuin lankakerä krapulaisen käsissä. Muutama hälytys ehti tyhjentää palolaitosta, mutta hitaammat palomiehet pysyivät paikallaan kuin terrakotta-armeija siirapissa. Urho ehti kuin ehtikin lounaalle. Ohjelmassa oli heti lounaan jälkeen: ”Hihat palavat – mitä teen?”

Lounas sai Urhon vatsanpurut mouruamaan kokoushuoneessa kuuluvasti, eikä palopäällikön puhe kytevistä puruista helpottanut asiaa. Onneksi seuraavaksi katsottiin äänekäs elokuva, jossa palomies paloi loppuun. Pääosan esittäjä Reima Luoto oli luotu osaan.

Elokuvan jälkeen Urho aloitti esityksensä. Ensimmäiset 15 minuuttia hän selitti, miksi myöhästyi ajankäytön seminaarista. Sitten valkokankaalle syttyi Betlehemin tähti eli pylväsdiagrammi, jonka avulla Urho johdatti palomiehet tieteen maailmaan. Diagrammi kertoi eri palolaitosten hälytysten määriä suhteessa lämpötilaan. Hän selitti kuvaa sanoin ja laajoin käsiliikkein. Viimeiset 15 minuuttia hän kertoi urheiluautostaan.

Illalla Urho vaihtoi vapaalle ja astui satamassa vilkkuvaan laivaan. Toisen valssin loputtua hän saattoi naisen alakannelle ja puhui tälle intiimisti. Kolmannen varvin ja nokkaunien jälkeen hän nousi yläkannelle ja kohtasi tulevan kumppaninsa, joka istutti hänet oikealle puolelleen. Vasemmalla sopersi laitapuolen kulkija kurjissa vaatteissaan.

– Siinä meni taas hyvä mies.

Roolit

Mikko on tilapäisesti Vaahtolan insseillä töissä. Kiireellinen tiesuunnitelma on esikopiovaiheessa. Mikolle annettiin vapaat kädet suunnitella Vaahtola-Veikkola maantielle liittymä Kulhonkadulle. Johtaja Pomppa on ollut kiireinen eikä ole seurannut tarkemmin kaverinsa pojan työskentelyä.

Tänään on tärkeä palaveri neukkarissa^[1]. Johtaja Pompan ja Mikon on tarkoitus esitellä suunnitelmaa HELY-keskuksen edustajalle Viivi Vakka-Kannelle.

Viivi on aina ajoissa. Viivin mukana mouruaa hänen miehensä Kari Kansi, joka on ollut pitkällä purjehduksella. Pitkä ero näkyy heistä. Vakka ja Kansi ovat yhtä lihaa.

Pomppa, Vakka ja Kansi istuvat neukkarissa ja hörppivät kahvia, samalla kun Mikko yrittää saada kuvaa tulostettua piirturihuoneessa. Antero neuvoo aloittelijaa hiukan hajamielisenä. Matkaradio soittaa nurkassa kappaletta Vaahtolan yössä kerran. Antero naputtaa jalkaa ja vislaa kieli kitalaessa sihisten, mikä hermostuttaa Mikkoa entisestään. Antero on kovasti ihastunut Viiviin, vaikka tietää ihastuksen olevan yksipuolista.

Kansi hieroo Vakan reittä pöydän alla. Viivin on vaikea keskittyä Pompan ympäripyöreisiin juttuihin säästä ja sään seurauksista. Eikä firman liikevaihto ja työntekijöiden määrien vaihtelut vuosien varrella kiinnosta senkään vertaa.

Viimein Mikko tuo rullan neukkariin. Hän levittää sen epävarmoin ottein pöydälle. Piirustuksen vasemmassa reunassa kulkee Vaahtola-Veikkola tie, keskellä on tyhjää ja oikealla nököttää kiertoliittymä keskellä peltoa.

Pomppa ja Viivi ovat ällikällä lyötyjä. Vakka on nousemassa ylös tuolista, mutta Kansi tarraa takapuolesta kiinni. Pompan väri muuttuu punaiseksi ja hänen otsansa kihelmöi hikipisaroista. Mikko kehuu, että liikenneturvallisuustarkastuksessa ei ilmennyt mitään korjattavaa. Kiertoliittymä, jolle ei kukaan pääse on todella turvallinen.

Mikko herää Vaahtolan pubin tiskin takana, kun jostain kuuluu ”pieni keskiolut”.

– Okei, minä tulostan, siis täytän tuopin. Vakka Kantensa valitsee.

– Mitä sinä oikein höpiset? Antero ihmettelee.

^[1] Neuvotteluhuone

Heräämisiä

Antero nukkui levottomasti. Hän näki painajaista, jossa työkaverit ajoivat häntä takaa hevosilla ratsastaen, kypäriin ja haarniskoihin sonnustautuneena. Heillä oli toisessa kädessään seiväs, jossa oli terävä metallinen kärki. Metalliset kärjet loistivat kuun valossa. Mutta se loiste ei lumonnut häntä. Päinvastoin.

Antero juoksi ja juoksi ja yritti väistellä ympärillään pyöriviä hevosia. Voimat alkoivat ehtyä. Oksat olivat raapineet hänen naamansa tunnistamattomaksi. Tässä on minun loppuni, hän ajatteli. Hän yritti vielä paeta hevosten muodostamasta karusellista, muttei pystynyt juuri liikkumaan. Hän käveli siirapissa. Lähin taistelija, johtaja Pompan näköinen mies, iski seipäänsä häneen, jolloin hän kaatui ison kuusen juurelle. Hänestä vuoti verta ja häntä pyörrytti.

Antero heräsi lattialta pää märkänä. Hän pyyhki naamaansa kädellään. Käsi ei ollutkaan verinen. Pikkuhiljaa hän alkoi herätä päivän todellisuuteen. Hän nousi vaivalloisesti ylös ja katseli ikkunasta Vaahtolan keskustaa. Vaahtolan valinnan seinässä kello näytti 7:45. Tuli kiire lähteä töihin. Kuppi kahvia ja hampaiden pesu saivat riittää.

Vaahtolan inssien toimistossa atk-tukihenkilön tehtävät alkoivat tuttuun tapaan. Antero ei ehtinyt riisua takkia. Äkäiset työkaverit, samat jotka yleensä taputtavat häntä kannustavasti selkään Vaahtolan pubissa, huusivat vihaisesti:

– Tämä ei toimi? Miksi tämä ei toimi?

– Minulla on kiire.

– Mikä minun salasana on? Miksi ne ovat niin pitkiä ja vaikeita?

– Millään koneella ei pääse verkkoon! Tee jotain Antero!

– Kuvat on saatava yhdeksään mennessä lähtemään, huusi johtaja Pomppa. – Katsokin että saat toimimaan tai muuten lävistän sinut paperiveitsellä.

Anteroa huippasi. Aamupalakin oli jäänyt syömättä. Hän pyörtyi kopiokoneen juurelle ja tönäisi samalla verkon laitetta. Silmissä sumeni ja mielessään hän näki punaisia lentokoneita ja punaisia junia lentämässä.

– Hei nyt verkko toimii, ihmiset huusivat ja jatkoivat työntekoa.

– Missä Antero on? Yksi ja toinen kysyi. Ihmiset huomasivat lopulta hänet syleilemässä kopiokonetta.

Antero heräsi hoitomaailmassa. Työkaverit olivat hänen ympärillään kukkapuskan ja suklaarasian kanssa. He pursuivat empatiaa, ja Antero oli kuulevinaan kannustavia sanoja.

Muutaman minuutin kuluttua johtaja Pomppa vilkaisi kelloaan ja alkoi mielessään kertolaskea vieressään seisovien alaisten määrää ja yleiskustannuksia. Hän puristi nopeasti mutta määrätietoisesti Anteron kättä.

– Pitää mennä. Palaveri yhdeltä. Pikaista paranemista.

Mäntypaneeli

Vaahtolan pubin seinät ovat tummaa mäntypaneelia.

Jussi kävelee tiskille.

– Yksi keskiolut.

– En myy velaksi, sanoo baarimikko.

Jussin otsa rypistyy, ja käsi puristaa tyhjää lasia.

Jussi heittää lasin täysillä seinään.

Vaahtolan pubin seinät ovat tummaa mäntypaneelia.

Seitsemän virkkeen novelli

1. Maisemakuvaus
2. Joku tekee jotakin
3. Joku sanoo jotakin
4. Joku sanoo jotakin
5. Yllättävä käänne
6. Joku tekee jotakin
7. Maisemakuvaus

Pahan hautaus

– Hautaustoimisto Lähtö, Veikko Viikate elimessä, kuinka voin auttaa?

– Hautajaiset pitäisi järjestää.

– Jaaha, ja vainajan nimi on?

– Paha.

– Vainiin. Tässä ammatissa näkee ja kuulee kaikenlaista. Viime viikolla haudattiin Välikäsi. Entä etunimi?

– Pekka.

– Oletteko miettineet siunaustilaisuutta, kirkko?

– Kyllä, Tärvään kirkko. Sehän on tuhopoltettu ainakin kerran.

– Se on nykyisin Vaahtolan kirkko. Musiikkitoivomuksia?

– CMX, Minne paha haudattiin.

– Pappi?

– A.W. Yrjänä.

Viikate nauraa…

– Yrjänä Tärvää… No joo, tämä on vakava asia. Pannaanko pakettiin, arkkuun vai tuhkataanko?

– Arkkuun, ei anneta kaverin mennä tuhkatuuleen.

– Sukuhauta, minut haudataan samaan hautaan. Alennusta?

– Kyllä hinnoista sovitaan. Yhdestä jos toisestakin vainajasta saadaan sopuhinta. Ja kiveen reilusti tilaa. Kirjaimet tämän kuun 50 % alennuksella, edellyttäen ettei skandeja tarvitse raapustaa. Kiven suoristus on vatupassissa niin kuin talous Valintatalon kassissa.

– Selvä.

– Lasku tulee huomenna, ei paha.

– Ok, Tärväällä tavataan.

– Kiitos tilauksesta ja Visan vilauksesta. Loppu.

Hattukouramiehen päivä

Hattukouramies valmistaa isänpäivän ateriaa. Lapset ovat tulossa illalla kylään. Lihapullat onnistuvat aina, kun hän valmistaa ne korppujauhopussin ohjeen mukaisesti. Perunatkin pitää keittää ja salaatiksi viipaloida kurkkua ja tomaattia. Jälkiruuaksi ovat korvapuustikahvit.

Hattukouramiehen poika opiskelee Turussa historiaa ja tytär sosiaalipolitiikkaa Jyväskylässä. Kaiken opiskelukiireen lomassa he kuitenkin päättivät viettää isänpäivää isän kanssa.

Hattukouramies pesee perunoita, kun puhelin pärähtää yllättäen soimaan. Hän kuivaa kädet pyyheliinaan ja ottaa puhelimen käteensä. Puhelimen näytöllä lukee Kiljukaula. Hän miettii hetken ja antaa puhelimen soida. Kai se on vastattava.

– Hattukouramies.

– Onnea isälle, vaikkei sinusta sellaiseksi olekaan. Lapset tulossa, vai?

– Kyllä, laitan juuri ruokaa…

– Sinun ruokasi tiedetään: lihapullia ja perunoita. Eihän sinusta muuhunkaan ole. Annoin lapsille taskurahaa, että voivat käydä kaupungilla syömässä. Sanoin heille, etteivät ostaisi sinulle mitään. Ethän sinä mitään tarvitse. Sitä paitsi…

Hattukouramies lopettaa puhelun ja sulkee puhelimen. Hän istahtaa keittiön tuolille miettimään alakuloisena. Kiljukaulan sanat satuttivat häntä. Hän istuu muutaman minuutin ja katselee iltapäivän hämyä ikkunasta. Hän saa kuitenkin jostain voimia, nousee ylös ja alkaa pestä perunoita.

Hattukouramies laittaa perunat kiehumaan ja kääntää samalla uunin 225 asteeseen. Jos Kiljukaula onkin kylmä ihminen, niin uuni antaa lämpöä. Hän pyörittelee lihapullat pellille. Neljänsadan gramman satsi mahtuu hyvin yhdelle pellille. Uunia odotellessa hän kattaa yksiönsä keittiön pöydälle kolme lautasta, haarukat, veitset ja maitolasit. Talouspaperi saa toimia serviettinä. Hattukouramies leikkaa ruisleivästä kymmenen viipaletta ja asettaa ne tarjottimelle. Leipien päälle hän asettelee muovikelmun.

Puolen tunnin kuluttua kaikki on valmista. Kahvinkeitinkin on laitettu valmiusasemiin. Sitten ovikello soi. Hattukouramies kiirehtii aukaisemaan ovea. Ja mikä iloinen yllätys ja kohtaaminen odottavatkaan oven takana: kaksi lasta on muuttunut neljäksi. Kummallakin lapsella on seurustelukumppani matkassa.

Hattukouramies kattaa kaksi lautasta lisää. Keittiön täyttää lämpö, ystävyys ja puheensorina, johon hänkin pääsee mukaan.

Vaahtolan inssit ja Viivi Vakka-Kansi

Vaahtola-Veikkola -tien rakennussuunnitelma on valmistumassa. Vaahtolan inssien neuvotteluhuoneen oven pielessä ”kirkuu” punainen valo. Matti Hilponen ja Antero käyvät suunnitelmaa läpi HELY-keskuksen edustajan kanssa. Viivi Vakka-Kansi oli lähettänyt edellisenä päivänä korjausehdotuksia ja kysymyksiä, joita he käyvät järjestyksessä läpi. Samalla he hörppivät kahvia, ja Viivi syö laskiaispullaa taitavasti. Hilponen levittelee piirustuksia neuvotteluhuoneen pöydälle. Antero vilkuilee välillä Viiviä ihailevasti, eivätkä hänen ajatuksensa tahdo pysyä asiassa.

Viivi Vakka-Kansi on viehättävä nainen. Värianalyysit on tehty, ja ulkokuori on muutenkin moitteeton. Hänen miehensä, Kari Kansi, on tai oli kuuluisa purjehtija, joka maailmanympäripurjehduksellaan hävisi sen sileän veden.

Antero on niin häkeltynyt Viivin kauneudesta, ettei hän arvaa sotkea naamaansa laskiaispullalla. Hän ajattelee, arvaako hän pyytää Viiviä Vaahtolan pubiin työajan jälkeen. Hän havahtuu Hilposen kysymykseen kaidepituudesta ja yrittää löytää oikean vastauksen. Samassa hänen viestimensä vinkuu ja vaatii huomiota. Hattukouramies varmaankin. Antero vaimentaa viestimen hermostuneesti ja saa sanotuksi

– Kolmekymmentä kuusi metriä.

Antero ja Hilponen alkavat olla aika puuduksissa rakennussuunnitelman kanssa. Välillä tuntuu, etteivät suunnitelmat valmistu koskaan. Eikä niistä täysin valmista tulekaan. Moni asia ratkeaa vasta työmaalla. Maanomistajilta tuli uhkasoittoja tiensuunnitteluvaiheessa. Erityisen hankala vääntö oli tielinjan alle jäävästä Kirstin pensasaidasta. Varsinkin kun Kirstille selvisi, että vastakkainen naapuri oli saanut suunnittelijat siirtämään linjausta. Jos tällainen muutosesitys tulee viranomaiselta, se sulatetaan helpommin. Mikä onkaan pahempaa, kuin että naapuri saa jotain etua. Entisestään tulehtuneet välit saivat näin nokkoshivelyä.

Antero, Hilponen ja Viivi ovat saaneet asiat hoidettua sujuvasti. Suunnitelmaan tehdään vielä muutamia täydennyksiä, ja viikon päästä kansiot lähetetään kopiolaitokselle. Viivi nousee pöydästä ja alkaa pukea takkia. Antero on sanomaisillaan jotakin, mutta Viivi ehtii ensin.

– Hei sitten, pojat. Tiepäivillä nähdään, hän sanoo iloinen ilme kasvoillaan ja poistuu käytävään.

Antero ja Hilponen jättävät paperit levälleen neuvotteluhuoneeseen ja lähtevät Vaahtolan pubiin lounaalle.

Hattukouramies ja varis

Varis katseli Vaahtolan kirkon tornista, kun Hattukouramies asteli kohti Hoitomaailmaa. ”Miksen lähtenyt Keski-Eurooppaan kuten muutkin, vaan jäin tänne nuokkuvaan kyläpahaiseen pakkasta pitelemään”, ajatteli varis ja jatkoi keskustan tarkkailua.

Hattukouramies kärsi talvella eturauhasvaivoista. Hän yritti ajatella asiaa positiivisesti. Eturauhanen on edessä, siis eteenpäin ollaan menossa. Takarauhanen olisi paljon pahempaa. Odotushuoneessa oli hänen lisäkseen vain tummatukkainen nainen, hänen ikäisensä. Hän pohti, mistä aloittaisi keskustelun. Säillä ja sairauksilla ei tekisi naiseen kovinkaan suurta vaikutusta. Ja miksei voisi vain puhua ilman mitään taka-ajatuksia. Miksi pitää olla koko ajan haku päällä? Nämä pohdinnat keskeytti reipas naislääkäri, joka ohjasi hänet huoneeseensa. He kättelivät, ja lääkäri kysyi missä asioissa oltiin liikkeellä.

– Eturauhasvaivat. Saa juosta usein vessassa. Joskus taas saa odottaa virtsan tuloa, sanoi Hattukouramies hieman alistuneena.

– Housut pois ja hoitoon, kiekaisi naislääkäri ja kehotti häntä menemään vuoteelle kyljelleen sikiöasentoon. Hän tunnusteli eturauhasta takapuolesta. Eturauhanen oli pieni, eikä kipuja tuntunut, kun lääkäri paineli alavatsan päältä. Ei siis ollut syytä huoleen. Potilastiedoista näkyi, että hänellä oli lievä lääkitys masennuksen takia.

– Nämä lääkkeet aiheuttavat virtsaamisvaikeuksia. Kevättä kohti ollaan menossa, ja valo voittaa, joten lääkitystä voisi vähentää, lääkäri kannusti.

Hattukouramies lähti toiveikkaana huoneesta. Hän ei nähnyt enää tummaa naista odotushuoneessa.

Kun Hattukouramies tuli Hoitomaailmasta kadulle, hän törmäsi Anteroon, joka oli juuri päässyt työpaikaltaan vapaa-ajan viettoon. Hyvin alkanut jutustelu keskeytyi, kun varis lensi raakkuen heidän päidensä yläpuolelta. Hattukouramies aavisti vaaran lähestyvän – ja samassa heidän edessään oli Kiljukaula, joka antoi täyslaidallisen.

– Sitä ollaan Vaahtolan pubiin menossa? Siellähän sitä voi murehtia maailman menoa. Minä olen menossa poliisilta hakemaan uutta passia. Matkustan kesällä Etelä-Amerikkaan, sanoi Kiljukaula ja käänsi katseensa Hattukouramieheen.

– Voisit muuten pitää lapsiin paremmin yhteyttä!

Kiljukaula oli jo kadun toisella puolella, kun Hattukouramies yritti saada itsensä kasaan ja oli vähällä jäädä auton alle. Sanattomalla sopimuksella Hattukouramies ja Antero lähtivät astelemaan kohti Vaahtolan pubia. Antero selosti työpäivän tapahtumia, mutta Hattukouramies nautti jo masennuksen suloisista löylyistä eikä pystynyt keskittymään vaan murehti lasten kasvatusta ja varsinkin omaa osuutta siinä. Enkö vieläkään pysty puolustautumaan Kiljukaulan edessä? Milloin tulee se kuuluisa seuraava kerta, kun sanon hänelle suorat sanat?

<<<>>>