Hattukouramies kätköilee (kehitteillä)

Hattukouramies löysi harrastuksen, joka on pitänyt hänet liikkeessä Vaahtolan ja vähän Veikkolankin metsissä: hän alkoi etsiä kätköjä. Se on eräänlaista aarteenetsintää Vaahtolaan sovitettuna. Harrastuksen toi Vaahtolaan Urho, joka oli konsultointimatkallaan törmännyt kätköilyä harrastavaan kaveriin. Urho ei ole itse ehtinyt kätköilyä harrastaa työkiireiden takia. Mutta Vaahtolan Lyytin toimittaja Torni Migren innostui harrastuksesta.

Vaahtolan Lyytissä on palsta, jossa kätkijät ilmoittavat uusista kätköistä. Kätköstä kerrotaan vähintään tunnus ja sijainti. Lisätietoina saatetaan mainita koko, korkeus maasta, vihje yms. Kätkö sisältää ainakin kuvauksen harrastuksesta ja lokikirjan. Mutta se voi sisältää myös tavaroita, joita piilottaja tai löytäjät ovat sinne panneet. Kätkön löytäjä laittaa lokikirjaan oman nimimerkin ja päivämäärän. Samalla hän merkitsee omaan kirjanpitoonsa kätkön tunnuksen ja päivämäärän.

Kun Lyyti ilmestyy Vaahtolan pubiin, kätköilyn harrastajat tappelevat lehdestä. Ja kohta nopein rynnistää ovesta ulos Vaahtolan metsiin tai puistoon. Vajaa tuoppi jää pöytään.

Hattukouramies esitteli harrastuksen Anterolle, joka omaksui sen nopeasti. Antero on löytänyt jo sata kätköä vuodessa. Hänellä on myös muutama oma kätkö, joiden kunnosta hän huolehtii.

Hattukouramieskin pohtii oman kätkön perustamista. Hän perustaisi riittävän suuren kätkön, johon mahtuisi Ford Anglian käsikirja vuodelta 1963.

Hattukouramies kuuli, että Kiljukaulalla on sama harrastus. Kasaantuuko synkkiä pilviä hyvän harrastuksen niskaan? Sabotoiko Kiljukaula H:n kätköä? Lavastaako K H:n huumeiden jakelijaksi?

Uudelle uralle

Hattukouramies meni Vaahtolan apteekkiin ostaakseen hammaslankaa. Mutta apteekissa olikin poikkeustilanne: Einari Kammari seisoi ritsa kädessä vuoronumerolaitteen luona.

– Mitä mies tekee ritsa kädessä apteekissa? Hattukouramies kysyi.

Einari säpsähti hiukan ja sanoi:

– Apteekki pitäisi ryöstää.

– Olet vaihtanut alaa.

– Kyllä, puusepän hommat loppuivat. Ihmiset ostivat kaappeja Ikeasta. Niinpä kävin siistin varkaan kurssin, jonka tavoitteena oli kouluttaa varkaita, jotka eivät sotke eivätkä tee henkilövahinkoja.

– Hienoa! totesin kannustavasti. Einarin kasvot tulivat iloisiksi.

– Kello tuleekin kohta neljä. Olen päivätöissä. Taidan jättää tämän ryöstön tähän. Lähdetään Vaahtolan pubiin jatkamaan tarinointia.

Einari sanoi painokkaasti apteekin henkilökunnalle ja asiakkaille:

– Tilanne ohi. Sanokaa poliiseille, että olen pubissa.

Einari osti kaksi pitkää ja kantoi ne nurkkapöytään. He ehtivät istua ja hörppiä olutta varttitunnin, kunnes Veikkolan poliisi ilmestyi pubiin. Einari oli varma, että häntä tultaisiin hakemaan kamarille. Mutta poliisi antoikin Hattukouramiehen hatun, joka oli pudonnut apteekin lattialle. Ei hän Einariakaan unohtanut:

– Voisit Einari keskittyä kesämökkeihin. Niitähän sinä osaat putsata siististi. Apteekki on sinulle liian vaativa kohde.

– Minä alan rehelliseksi kuten Hiiva.

– Hyvä niin.

– Tai alan veistelemään hiirenloukkuja puusta. Minusta tulee Hiilon kilpailija. Suurennosmalli on jo tekeillä.

Hampaan kolossa

Kun Hattukouramies ja Virpi halasivat toisiaan Hattukouramiehen asunnossa eräänä iltana, patisti Virpi Hattukouramiehen hampaiden pesuun. Virpin mielestä hän pesee hampaat huolimattomasti. Virpi tarjoutui auttamaan häntä, mutta Hattukouramies pelkäsi paljastavansa liikaa itsestään.

– Hengityksesi haisee pahalta, sanoi Virpi ja irrotti otteensa Hattukouramiehestä.

– Käyn pesemässä hampaat. Ei kestä kuin hetken.

Wc:stä kuului harjauksen ääniä. Ja kului tuskin minuuttiakaan, kun Hattukouramies jo palasi Virpin luokse.

– Hengityksesi haisee yhä, ja hammasväleissä näkyy olevan ruokaa. Käytätkö hammaslankaa tai hammasväliharjaa? Virpi uteli.

– Mitä ne ovat? Kyllä minä hyvän makuista hammastahnaa käytän.

– Jos hampaita ei hoida, ne tippuvat tielle tai lähtevät suusta kuin maitohampaat Chewitsiin. Tahna on oikeastaan vain suun deodorantti. Minä tulen neuvomaan, vaati Virpi.

– Onkohan se tarpeellista, epäröi Hattukouramies, jolla oli jotain hampaan kolossa ja wc:n allaskaapissa. – Jos yritän vielä itse.

– Kyllä minä tulen ja neuvon, miten hampaat puhdistetaan oikein.

Hattukouramies kiirehti wc:hen ja yritti sulkea allaskaapin oven nopeasti, mutta Virpi ehti nähdä kaappiin, jossa pilkotti Olennainen.

– Mitä ihmettä? Vieläkö sinulla on Olennainen? Mihin sinä sitä tarvitset? Enkö minä riitä sinulle?

– Minulla on eturauhasvaivoja. Lääkäri neuvoi, että päivittäinen siemensyöksy Olennaisen avulla auttaa.

– Siis meidän Hoitomaailman lääkäri? Ei varmaan ole neuvonut mitään seksileluja käyttämään!

– No oikeastaan Vaahtolan pubissa sain seikkaperäisen opastuksen, Hattukouramies myönsi.

– Niin arvelinkin. Arvaan nimetkin. – No olkoon, jos se ei ole minulta pois. Jos minutkin huomioidaan. Jatketaan nyt hampaiden pesua. Pese ensin takahampaat. Aloita vaikka vasemmalta.

– Ei sieltä, se sattuu ja sitten tulee verta.

– Nyt kyllä tilaan sinulle ajan Hoitomaailmaan suuhoitajalle. Hän ohjaa sinut sitten eteenpäin lääkärille.

– Ei kai. Jos on pakko, käyn ensin Henkimaailmassa rukoilemassa Yläkertaa.

– En suutele sinua suulle ennen kuin olet hoidattanut hampaasi. Mutta kaikkea muuta voimme tehdä, lupasi Virpi.

Kiristystä, ajatteli Hattukouramies

Makuuhuoneessa Virpi vetäisi sänkypeiton pois parisängyn pelkääjän paikalta. Tyynyn päältä paljastui naisten tumman punaiset pikkuhousut.

– Tähänkin lienee jokin selitys. Kenen pikkuhousut? Kuka näitä suositteli?

– En pysty vastaamaan tällä kertaa, Hattukouramies raapi päätään.

– Kenen ne ovat? Virpi kysyi epätoivoisena.

– Vaahtolan Martat kävivät sisustamassa asuntoani. Talossa testattiin lämmitysjärjestelmää, jolloin lämpötila nousi välillä 30 asteeseen. Martta, joka laittoi verhoja, oli niin kuumaverinen että riisui kaikki vaatteet eikä sitten muistanut enää pukea pikkuhousuja.

– Tunnen Martat. En voi uskoa. Sinä valehtelet. Mikset kerro totuutta?

– Kyllä Martat sisustivat täällä. Voit kysyä Martalta.

– En kehtaa kysyä. Ja miksi ne on jätetty esille, tyynyn päälle?

– Siihen en osaa vastata. Martta tietää ja kertoo senkin. Jos pikkarit ovat amuletti, joka tuo onnea kotiin.

– Minulle ne tuovat epäonnea. Mitähän muuta outoa asunnostasi löytyy? Virpi ihmetteli ja kurkisti sängyn alle. – Apua. Onko täällä hiiriä?

– Ei ole.

– Miksi sinulla on hiirenloukku sängyn alla?

– Testaamme LoJossa loukun herkkyyttä tärinään.

– Työasiat ovat kantautuneet uniinkin. Onko tämä nyt sitä etätyötä?

– Kyllä, saan pienen korvauksen ja laukeamisesta bonusta.

– Eli jos me rakastelemme voimakkaasti, se saattaa laueta.

– Toivottavasti laukeamme kaikki kolme ja yhtä aikaa!

Hattukouramies ja Kiljukaula parisuhdeterapiassa

Hattukouramies ja Kiljukaula menivät parisuhdeterapiaan viimeisenä mahdollisuutena pelastaa avioliitto.

– Istukaa olkaa hyvä. Valitan remonteista johtuvia ääniä. Voisin aluksi kertoa vähän itsestäni. Olen siis Urho…

SRRRR PRRRR

– Olen Urho. Toimin parisuhdeterapeuttina ja ajankäytön konsulttina yrityksille ja yhteisöille. Se voi kuulostaa kaukaa haetulta yhdistelmältä, mutta parisuhteen luistaminen laittaa vauhtia myös työelämään. Ja päinvastoin. Jos parisuhde tökkii, se vaikuttaa työmotivaatioon heikentävästi, ja sitä kautta tuottavuus heikentyy.

– Tiedetään. Jos mentäisiin jo asiaan, Kiljukaula kiirehti.

– Ei kai tässä nyt niin kiire ole, ihmetteli Hattukouramies.

– Sinulla ei tosiaan ole koskaan kiire mihinkään.

– Sinulla on aina kiire – ei mihinkään. Pitää näyttää kiireiseltä.

– Onko suhteessanne ajankäytön ongelmia? Urho keskeytti.

– Ei ole. On vain ongelmaihminen, tuo tuossa, Kiljukaula osoitti Hattukouramiestä.

– Mikä on ongelmasi Hattukouramies? Urho kysyi.

SRRRR PRRRR

– En pysty vastaamaan tässä parisuhteessa, mutta otan siitä selvää seuraavassa parisuhteessa. Sanotaan että samat virheet toistuvat uudessa suhteessa.

– Seuraavassa ja seuraavassa. Mutta nyt on nyt ja nyt on parannettavaa mitä parannettavissa on. Onko mitään jäljellä?

– Niin mitä sanot Hattukouramies, onko peli menetetty? Joko heität kirveen kaivoon?

– Ei ole peli on menetetty. Otetaan vaan rauhallisesti ja sovitellaan.

– Rauhallisesti ja rauhallisesti siitä on saanut kuulla tässä monta vuotta, mutta mitään ei tapahdu. Sinä olet sellainen huopaaja. Mikään ei edisty. Ei remontit eikä suunnitelmat.

– Teidän kannattaisi laittaa aikataulu seinälle. Vaaka-akselilla on aika ja pystyakselilla tehtävät työt. Piirrätte arvioidut ajat janoina.

– Tulee jano, Hattukouramies valitti.

– Pöydällä on vettä ja mukeja, Urho neuvoi.

– Et ota mitään vettä. Tulee pissahätä, Kiljukaula sanoi. – Rahankäyttö on ongelma. Sinä pihtaat ja minä ostan mitä tarvitaan.

Huoneen oveen koputettiin. Samassa ovi aukesi ja haalaripukuinen mies astui sisään.

– Huoltoyhtiöstä päivää. Katsotaan nyt niitä termostaatteja.

– Päivää. Meillä olisi tässä menossa luottamuksellinen keskustelu, Urho esteli.

– Meihin voitte luottaa, vai mitä Hattukouramies. Pidä Hattu puoliasi.

– Kyllä pidellään. Hyvää työtä olette tehneet Hiilossa. Luotan teihin.

Huoltomies käänteli termostaattia ja vislaili Juha Vainion kappaletta ”Kun aurinko lämmittää”.

– Jatketaan siitä rahankäytöstä, Urho sanoi.

– Sinä ostat jatkuvasti uusia vaatteita, Hattukouramies sanoi.

– Ja sinä kuljet aina samoissa vaatteissa. Saa hävetä silmät päästä.

– Ihan siististi Hattukouramies on nytkin pukeutunut, huoltomies puolusti.

SRRRR PRRRR

– Poraus käy hermoille. Eikö remontin ajaksi löytynyt muuta tilaa?

– En ole ehtinyt etsiä. Ajankäytön seminaarien kanssa on ollut kiirettä.

– Mikä ajankäytön hallitsija sinä oikein olet, kun et ole pystynyt järjestelemään omia töitäsi?

– Suutarin lapsilla ei ole kenkiä eikä Urholla aikataulua seinällä.

– Älä sinä huoltosälli puutu tähän. Sinulta ei ole kysytty mitään, Kiljukaula napautti.

– Poistun näyttämöltä. Termostaatti on kunnossa. Tunteet kehiin!

Huoltomies hiipi korostetun hiljaisesti ovesta ulos.

– Minulle riitti. Hattukouramies, lähdetään.

– Katsotaan seuraava aika. Odottakaa hetki, kun löydän kalenterin, Urho alkoi kaivaa salkkuaan.

– Minulla ei ole aikaa odotella. Eikä seuraavaa aikaa tule. Hattukouramies muuttaa Vaahtolaan ja minä jään Veikkolaan.

Kuluneiden sanontojen kirpputori

Hattukouramies meni Kuluneiden sanontojen kirpputorille. Hän halusi pärjätä sanavalmiiden naisten kanssa.

– Mitä mies seisoo ovella hattu kourassa kuin siemenpuu hakkuuaukolla? Kerjäätkö rahaa vai turpaan, kysyi Sanaseppo tiskin takana.

– Sellaista vaan, että naiset hyppivät silmille, pistävät sanat suuhuni ja elävät elämääni.

– Sehän on helppoa elämää, mitä siinä valitat!

– Ei se ole helppoa, enemmänkin noloa. Omille ajatuksille ei löydy koloa.

– Eikö mies saa sanaa suustaan? Onko luu mennyt kurkkuun, vai onko joku vienyt kielen mennessään kielikurssille? Sanaseppo ryhdistäytyi. – No asiaan tai Aasiaan. Sisu on siis mennyt kaulaan, Kontio Sisu remonttiin, karhu tullut polulla vastaan ja olet jäänyt sanattomana sikiöasentoon.

– Sikiöasennossa odottelu murensi ajatukseni. Murisin itsekin vai oliko se maha.

– Siinä haha missä Hattukouramies. Siinä vaha missä vainotaan. Sinut vahataan hiljaiseksi. Kaadut liukkaalla lattialla ja alistut.

– Niin juuri.

– Puun juuressa kulkevi Hattukouramiehen tie. Mutta kun astut ulos tästä rakennuksesta, kiipeät runkoa pitkin aina latvaan asti ja huudat: ”täältä tullaan, naiset!”.

– Minulla on korkean paikan kallo.

– Katsotaan miten voin auttaa hiljaista miestä. Apu löytyy varmasti. Kohta saatat kiljaista.

Hattukouramies lähti kirpputorilta tyhjin käsin mutta henkisin eväin.

Kahvitunteet

Hattukouramies ja Hiiva juttelivat työmaan kahvilassa. Kirsti luki Vaahtolan Lyytiä.

– Mitä teet viikonloppuna? Hiiva kysyi.

– En pysty vastaamaan tällä kahvitunnilla, sanoi Hattukouramies.

– Oletko tossun alla vai koukussa? kysyi Hiiva. Ja jatkoi.

– Oletko muuten kuullut tapauksesta, jossa kolmihaarainen ongenkoukku oli tarttunut kahden ihmisen otsaan? He olivat kävelleet päät yhdessä Hoitomaailmaan, jossa he vapautuivat kahleistaan. Parisuhteessakin käy huonosti, jos koukku tarttuu molempien otsaan. Kummankin omat kaverit jäävät hopealle. Onko se oikein?

– En osaa vastata tällä enkä seuraavalla kahvitunnilla, sanoi Hattukouramies.

Pöydällä käveli kärpänen.

– Jaaha, pomo vahtii meitä, Kirsti irvisti kärpäselle. – Siinä on ja yksi toppahousu. Ei saa mitään aikaiseksi.

– Sinä oletkin itse täydellisyys. Voit haukkua kaikkia muita – varsinkin selän takana, Hiiva vastasi.

– Mitä luulet toppahousun tarkoittavan? Hiiva kysyi Hattukouramieheltä.

– Jaa, en osaa vastata tällä kahvitunnilla, mutta otan selvää seuraavalle kahvitunnille.

– Ei tarvitse, mutta Kärpäsestä tuli mieleen Tärvään kirkon kanttori Härkänen. Hän joutui laulukuoroon, kun kirkko muuttui Henkimaailman uudistuksessa Vaahtolan kirkoksi, totesi Hiiva.

– En muista Härkästä, mutta otan sitä sarvista seuraavalle kahvitunnille, Hattukouramies lupasi.

Kirsti alkoi selata lehteä äänekkäämmin.

– Tällä kahvitunnilla ja seuraavalla kahvitunnilla. Voi taivas mitä nysväämistä. Tuolla tavalla ei valmista tule. Olet lapanen Hattukouramies!

– Ole sinä papukaija hiljaa! Hiiva korotti ääntään.

– Rukkanen puolustaa lapasta, ilkkui Kirsti.

– Pistä Hattu takaisin! Sano sille! Hiiva huusi.

– En keksi sanottavaa tällä kahvitunnilla, mutta ehkä seuraavalla, Hattukouramies vastasi rauhallisesti.

Pomo ilmestyi taukotilaan.

– Mikä ihmeen kinastelu täällä on menossa. Teidän kahvituntinne on tosiaankin tunti. Emoyhtiö odottaa hiirenloukun jousia, joten palatkaamme töihin.

Kalenteri heilahti seinällä, kun työläiset palasivat töihinsä.

Hattukouramies siirtyi liukuhihnalle, jossa liikkui uusia jousia. Hän nappasi satunnaisesti yhden jousen ja laittoi sen testilaitteeseen, joka kieritti jousta. Näytölle ilmestyi vääntömomentti, jolla jousi vastasi kiertoon.

– Tämä onkin sinulle sopivaa hommaa, Kirsti ilkkui.

Samalla Kirsti tönäisi valmista jousilaatikkoa, jolloin jouset lensivät pitkin lattiaa. Kirsti yritti kerätä jousia, mutta liukastui jousiin ja kaatui pitkälleen. Jouset levisivät laajemmalle, jolloin Hattukouramieskin kompastui ja kaatui Kirstin päälle. Heidän huulensa koskettivat toisiaan ja he tuijottivat hetken silmästä silmään.

Pomo tuli paikalle.

– Koneet seis. Tämä on vaaratilanne. Mitä oikein tapahtui?

Hattukouramies vääntäytyi Kirstin päältä pois ja Kirstikin nousi ylös vaatteita puistellen.

– Neuvoin Hattukouramiestä testauksessa. Hattukouramies raivostui ja heitti jouset pitkin lattiaa.

– Kaikki kävi hyvin äkkiä, Hattukouramies yritti sanoa.

– Uusi piirre Hattukouramiehessä, pomo ihmetteli.

– Kirsti valehtelee, huusi Hiiva.

– Asia käsitellään perusteellisesti ja siitä tehdään raportti. Tässä ei ole mitään joustoa, sanoi pomo. – Kerätkää jouset lattialta ja jatkakaa töitänne. Haastattelen kaikki. Hattukouramies tulee ensin.

Iltapäivän kahvitunnilla Hiiva pääsi vauhtiin. 

– Vieteri-Kirsti jaksaa jatsaa, Hiiva lauloi. – Hattukouramies, sano sille suorat ja vähän väärätkin sanat! Vai oliko Kirstin päällä nautinnollista olla?

– En löydä suoria sanoja tälläkään kahvitunnilla, mutta odotellaan raporttia.

– Minäkin alan hermostua sinuun. Sano nyt saatana jotain!

– Jotain tapahtui. Odotellaan raporttia.

– Jos oikeus ei toteudu, olkaa yhteydessä Loukkualan työntekijäliittoon LOL:n, neuvoi pääluottamusmies Isokoura. 

Puhelinsoitto

Hattukouramieheltä oli jäänyt tärkeä pahvilaatikko vanhaan asuntoon Veikkolaan. Hänen olisi pitänyt soittaa Kiljukaulalle, että voisiko hän poiketa hakemassa laatikon. Hän ei ollut ollut pitkään aikaan missään tekemisissä Kiljukaulan kanssa.

Hattukouramies kaivoi puhelimen esille ja laittoi sen pöydälle. Pöydällä oli leivänmurusia. Hän otti talouspaperin palan ja pyyhkäisi sillä muutaman kerran niitä kasaan. Kasan hän kaapaisi toiseen käteensä ja vei ne roskiin. Kiljukaula olisi sanonut tätä räpeltämiseksi. Olisi pitänyt käyttää kosteaa tiskirättiä ja pyyhkiä pintoja laajemmalti.

Hattukouramies ajatteli, miten hän muotoilisi kysymyksen Kiljukaulalle. Vastaavassa tilanteessa Kiljukaula ei ajattelisi mitään vaan laukaisisi asian kovaan ääneen, tuskin päivää sanoisi. Hattukouramiehen elämästä oli kulunut suuri osa ajattelemiseen – menneitä ja tulevia: Mitä tuli sanottua; entä jos, mitä sitten tapahtuu. Hänen rauhallinen puhetapansa ärsytti Kiljukaulaa. Montako sanaa hän ehtisi sanoa, tai pitäisikö kysyä että montako kirjainta hän ehtisi ääntää ennen kuin Kiljukaula aloittaisi tykityksen.

Hattukouramiehellä oli aikaa miettiä, miten selviytyä puhelinkeskustelusta. Hänellä ei ollut kiire soittaa. Jonottaessakaan hänellä ei ollut kiire: hän saattoi antaa tilaa muille ja joskus hän jopa toivoi, ettei hänen vuoronsa tulisi koskaan. Hän oli kuin lämpiöihminen[1], joka viihtyi odotushuoneissa punaisten muovituolien ja nihkeiden aikakauslehtien maailmassa. Kiljukaula saattoi tulla ”herättämään” hänet esim. apteekista jonottamasta:

– Et sinä niitä lääkkeitä tarvitse, lähdetään kiireesti kauppaan, vieraita tulossa.

Hattukouramies alkoi tehdä lähtöä ja kysyi:

– Ketähän meille nyt?

Nuorena miehenä Hattukouramies oli ollut aktiivisempi ja jopa viriilimpi: hän kävi usein tanssiravintolassa ja haki ahkerasti naisia tanssimaan. Jos joku alkoi empiä, hän ei jäänyt ruinaamaan vaan jatkoi seuraavaan kohteeseen. Kerran hänelle kävi niin että empivä nainen olikin lähtenyt hänen peräänsä, ja niin hänellä oli kaksi naista parketin reunalla.

Näistä muisteloista virkistyneenä Hattukouramies otti puhelimen kouraansa ja alkoi etsiä Kiljukaulan numeroa. Se löytyi nopeasti – ehkä liiankin nopeasti. Hän huomasi, että puhelin vilkutti viestiä. Kirjastosta oli tullut ilmoitus: Ford Anglian hoito ja käyttö -käsikirja on noudettavissa kirjastosta. Pitäisiköhän hänen käydäkin kirjastossa? Ehtisihän hän soittaa myöhemminkin. Toisaalta Kiljukaulan ripityksen jälkeen Ford Anglian kuvat olisivat kuin paluu äidin kohtuun. Ja niin epävarma sormi hakeutui Kiljukaulan kohdalle ja kosketti sitä. Puhelimesta kuului ensin piippaus ja sitten miesääni sanoi:

– Valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä.

Pahvilaatikon sisältö painoi Hattukouramiehen mieltä. Seuraavana päivänä hän lähti käymään Veikkolassa.

Matot olivat pihalla tuulettumassa, ulko-ovi oli auki, Hattukouramies ei soittanut ovikelloa. Hän hiippaili sisälle eteiseen. Olohuoneen ovi oli raollaan. Hän kuuli tuttua naisen naurua, ja miehen naurua. Kiljukaulan uusi mies – ehkä?

He lukivat jotain ja hihittivät kuin teinit.

– Kuulepa tätä: ”Rakas Rauha, rakennamme Veikkolaan yhteisen tulevaisuuden – sinä ja minä.”

Hattukouramies tunnisti lauseen isänsä äidille lähettämästä kirjeestä. Hän palasi ulko-ovelle ja soitti ovikelloa. Olohuoneessa alkoi sutina ja säpinä.

– Kirjeet äkkiä laatikkoon, Kiljukaula komensi.

Samassa Hattukouramies astui olohuoneeseen.

– Hattukouramies! Mistä sinä siihen tupsahdit? Sinä rikot kotirauhaa. Soitan poliisit, Kiljukaula uhkasi.

– Soita vaan. Te rikotte kirjesalaisuuden!

– Kenkälaatikko tuli siivotessa vastaan. Ihailtiin vain kauniita kirjekuoria.

– Laittakaa kirjeet takaisin laatikkoon.

Kiljukaula ja mies kasasivat kirjeet.

– Tässä on Hemmo, Kiljukaula sanoi sovittelevasti.

Hemmo ojensi kättä – turhaan.

– Aha, sanoi Hattukouramies, otti laatikon kainaloonsa ja lähti talosta.

Vaahtolan kyydin bussi oli juuri lähdössä.

– Ostit kengät, bussikuski totesi.

– Niin ostin. Näillä mennään kauas – peruuttamalla.

Asunnollaan Hattukouramies kaatoi kirjekuoret laatikosta sohvalle. Hän irrotti välipohjan. Sen alta paljastui ruskea kirjekuori, jossa vastaanottajan paikalla: ”Rakas poikamme Hattukoura” ja lähettäjän paikalla: ”Toivo ja Rauha”. Hän avasi kuoren. Sen sisältämässä paperissa luki ainoastaan: ”KESKITY OLENNAISEEN”.


[1] Pauli Heikkilä, Hibernaatti, 2004

Hattukouramies ja Kiljukaula vaahtosivat

Hattukouramies ja Kiljukaula kävelivät pitkin Veikkolan raittia rinnakkain, mutta parin metrin etäisyydellä toisistaan.

– Kävele reunassa, väistä pyöräilijää! Kiljukaula tuhahti. – Kävele nopeammin, ikävää myöhästyä tapaamisesta ajankäytön konsultin kanssa.

– Urho myöhästyy aina, ei meillä ole kiire mihinkään, tiesi Hattukouramies.

– Tyhmää tässä on hidastella. Olisi edes kunnon juttuseuraa, että voisi rupatella niitä näitä. Mutta ei, on vain verkkainen tuumailija, joka ajattelee kummallisia asioita.

Veikkolan Hovi oli puolillaan ruokailijoita. Hovimestari ohjasi heidät neljän hengen pöytään.

– Minä haluan nähdä, ketä saliin tulee. Istu sinä toiselle puolelle tutkimaan seinää.

He istuivat sanattomina. Välillä Hattukouramies käänsi päätään nähdäkseen salin puolelle.

– Mitä siinä pyörit. Nolon näköistä.

– Noloa on kääntää selkä saliin päin.

– Ei mitään noloa. Eihän sinulla ole mitään sanottavaa kenellekään. Katsele sinä vaan tapettia ja anna mielikuvituksen laukata!

Urhoa ei näkynyt. Niinpä he tilasivat ruoat.

Tarjoilija ilmestyi ruokien kanssa vartin kuluttua.

– Paistettu hauki ranskalaisilla?

– Se on tuolle, eihän se muuta osaa tilata.

– Ja tässä pitsaa teille. Rauhallista ruokailua.

– Kyllä on rauhallista seuraa.

He totesivat että Urho on unohtanut heidät. He alkoivat syödä.

– Aina sinä tilaat sitä haukea.

– Ja sinä pitsaa.

– No se on eri asia. Syön välillä salaattia.

– Yök mikä käry noissa ranskalaisissa! Kiljukaula irvisteli.

– Leipää saa kotonakin, Hattukouramies osoitti Kiljukaulan pitsaa.

Kiljukaula jähmettyi haarukka ja veitsi kädessä. Sitten hän iski haarukan ja veitsen tarjottimelle niin äänekkäästi, että se huomattiin myös muissa pöydissä.

– Tämä oli tässä. Maksa lasku!

Kiljukaula poistui ravintolasta ja törmäsi ovella Urhoon.

– Anteeksi, että olen myöhässä. Auto hajosi.

Kiljukaula ei sanonut mitään vaan jatkoi matkaa. Urho pyöritti päätään ja vilkaisi portsaria, joka virnuili nurkassaan.

Urho löysi Hattukouramiehen tuijottamasta tapettia.

– Mihin Kiljukaulalla oli kiire?

– Aina sillä on kiire. Mutta nyt tuli riitaa ranskalaisista. En pystynyt puolustautumaan.

– Sinun pitää kehittää sanavalmiutta ja toimia nopeasti eikä jäädä miettimään ja hautomaan asioita.

– Miten voisin oppia sellaista?

– Veikkolassa on Kuluneiden sanontojen Kirpputori. Käy siellä, kerro asiasi ja terveiset Urholta.

Hattukouramies palasi kotiin. Kiljukaula istui olohuoneen sohvalla ja oli lukevinaan Veikkolan Viikkolehteä.

– Minä en voi hyväksyä, että minun ruokaani arvostellaan, Hattukouramies opasti sohvan vieressä.

– Kaikkihan niin tekevät. Sinä olet kasvanut jossain umpiossa.

– Voi olla. Mutta en usko että olen ainoa joka näin ajattelee.

– Ajattelee ja ajattelee. Ajatella sinä kyllä osaat. Mutta et osaa toimia.

– Mitä on jäänyt tekemättä? Hattukouramies kysyi ja istuutui sohvalle.

– Vaikka mitä. Koskettelet minua vain silloin kun haluat seksiä. Et ole vienyt minua pitkään aikaan mihinkään elokuviin tai ravintolaan. Taloon olisi pitänyt tehdä remonttia.

– Juurihan me olimme ravintolassa. Eikä remonteistakaan ole kahtakymmentä vuotta.

– Kyllä Urhon kutsusta olimme ravintolassa. Ei meidän suhteessa ole enää mitään jäljellä. Minun puolestani voitaisiin erota.

– Tämä tuli vähän äkkiä. Onhan meillä ollut myös hyviä aikoja.

– Olet sinäkin eroa ehdottanut.

– Niin, heikkoina hetkinä kyllä.

– Onko sinulla muka vahvoja hetkiä? Sinussa ei ole muuta vahvaa kuin otsaluu.

– Ja sinulla vahva ääni, joka purkautuu suusta ennen ajatusta. Äänienergiasi kannattaisi muuntaa sähköksi valtakunnan verkkoon.

Kiljukaulan silmät alkoivat kostua.

– Mennäänkö viikonloppuna käymään Vaahtolassa? Hattukouramies ehdotti. – Tutustuttaisiin paikkoihin ja käytäisiin Pubissa oluella, Hattukouramies kosketti Kiljukaulaa ja huomasi samalla hameen alta pilkottavat pitsireunaiset stay up -sukat.

– Ei tätä suhdetta vaahdolla korjata, Kiljukaula alkoi itkeä. – Onneksi lapset ovat jo aikuisia. He ovat nähneet mitä tämä on.

Hattukouramies halasi Kiljukaulaa ja alkoi hyväillä tämän rintoja. Edellisestä seksikerrasta oli vierähtänyt viikkoja, joten Kiljukaulakin alkoi lämmetä. He siirtyivät makuuhuoneeseen. He rakastelivat rutiinilla ja laukesivat miltei yhtä aikaa. Mutta rakastelun jälkeen he käänsivät kylkeä eivätkä hyväilleet enää toisiaan.

– Ei tätä suhdetta sovintoseksillä eikä vaahdolla korjata, Kiljukaula sanoi.

– Jospa minä vaihtaisin työpaikkaa. Työnjohtajan homma emoyhtiössä on aika stressaavaa. Pääsisin tytäryritykseen Vaahtolaan suorittavaan työhön.

– Eli menisit liukuhihnalle, ja palkka tippuisi puoleen?

– Myydään talo ja muutetaan Vaahtolaan.

– Minä en mihinkään sivukylään lähde! Sinä voit muuttaa sinne. Siellä on varmaan kaltaisiasi hiippailijoita.

– Niin taidan tehdä. Pääsen sinun kontrollistasi eroon. Sinä vahdit joka liikettäni. Ja arvostelet tekemisiäni. Vaahtolassa on hyviä kavereita kuten Hiiva, joka on tytäryrityksessämme töissä koeajalla.

– Ikuisella koeajalla se rötöstelijä taitaa olla.

– Hiiva osaa kaikenlaista ja on auttanut minua remonteissa ynnä muissa töissä.

– Eihän sinussa tapahdu mitään ellei joku ole tuuppimassa ja kannustamassa sinua eteenpäin. Sitä paitsi olen tuntenut itseni aika yksinäiseksi vaikka olemme naimisissa. Se on tehnyt minut kärttyisäksi. Mutta nyt on myöhäistä korjata mitään. Muuta sinä vain sinne kaljavaahtoon. Kittaa itsesi turvoksiin joka ilta.

– Muuten ketä varten laitoit stay up -sukat? Tuskin halusit minua miellyttää. Urhoa varten sonnustauduit tuntikaupalla!

– Itseäni minä hemmottelin. Oletpa sinä mustasukkainen.

– Ja sinä olet stay up -sukkainen kukkainen.

– Haista home!

– Niin haistan. Se salaojaremontti olisi pitänyt tehdä.

– Olisi ja olisi. Isi isi. Huuda nyt kuollutta isääsi apuun. Isäsi oli kunnon mies. Teki tähän taloon kaikenlaista. Omena tippui kauas puusta.

– Älä kärjistä. Olen minä yhtä ja toista tehnyt. Sinä et vain muista.

– Mutta nyt voisit alkaa pakkaamaan yhtä ja toista – tai miettimään kuten sinulla on tapana, mitä otat mukaasi.

– Minun tulee ikävä sinua.

– Kyllä. Tulet kaipaamaan laajaa takapuoltani ja stay up -sukkien peittämiä reisiäni. 

Kädet rasvassa

Hattukouramies oli kävelyllä Vaahtolan raitilla kun hän huomasi Virpin kyykistyneen polkupyöränsä viereen. Virpi yritti saada irronnutta ketjua paikoilleen. Virpin kädet olivat rasvasta mustat.

Hattukouramies asteli Virpin luokse.

– Hei, voinko auttaa?

Virpin naama punoitti hiukan.

– Ketju lähti paikoiltaan enkä saa sitä takaisin.

Hattukouramies korjasi pyörän tottuneesti. Hän oli aikaisemminkin kunnostanut pyöriä melkein työkseen. Ketju oli nopeasti paikoillaan.

– Tule minun luokseni pesemään kädet. Minä asun tässä lähellä.

Hattukouramies ei ollut aivan pyyteetön tässä asiassa. Hän oli jo kauan salaa ihaillut Virpiä.

Asunnolla Hattukouramies ohjasi Virpin WC:n ovelle. Virpi pesi kädet ja huomasi lavuaarin alla avonaisessa hyllyssä jotakin. Sehän on Olennainen. Hän ajatteli että Hattukouramies taitaa olla yksinäinen. Samalla hän tarkkaili muutenkin WC:tä. Siellä oli siistiä, mutta karua. Ei pahoja hajuja eikä roiskeita. Pyyheliina roikkui myös vieraille. Jos tutustuu mieheen, on hyvä käydä ensin hänen vessassaan, Virpi ajatteli ja naurahti.

Virpi halasi ja kiitti Hattukouramiestä avusta. Halaaminen teki hyvää kummallekin. Hattukouramies tunsi Virpin rinnat rinnassaan ja kapean vyötärön käsissään.

– Voi kiitos avusta. En olisi itse saanut ketjua paikoilleen. Ehkä pyörä tarvitsee muutakin huoltoa?

Virpi irrottautui Hattukouramiehestä hymyillen.

– Sinulla on hyvä halaus, Virpi sanoi hellästi, mutta muisti jotakin.

– Nyt minun on mentävä, heippa, Virpi sanoi ja kiirehti ulos ovesta.

Hattukouramiehen olisi tehnyt mieli kysyä, miten Virpillä ja Jussilla menee. Mutta ajatus katkesi, kun hän huomasi mustat käden jäljet Virpin selässä.

Hattukouramies katsoi ikkunasta, kun Virpi lähti polkemaan Veikkolan suuntaan. On se, ajatteli Hattukouramies. Ehkä pyörä tarvitsee muutakin huoltoa. Samalla hän näki, että pihalla käveli pitkään hameeseen pukeutunut nainen. Ei kai vaan Vintin todistaja[1]!

Vähän ajan päästä ovikello soi. Hän katsoi ovisilmästä ja näki saman naisen seisovan salkku kädessä portaikossa. Hän avasi oven.

– Päivää. Saanko häiritä hetkisen? Tässä olisi lukemista.

– Päivää. Aha Vesitorni-lehti. Kiitos.

– Anteeksi, voisinko käydä vessassa, nainen kysyi vaivautuneena.

– Kyllä joo mutta, Hattukouramies ehti sanoa, kun nainen tarttui jo oven kahvaan.

Nainen tuli WC:stä helpottuneena.

– Kiitos paljon. Siisti vessa. Kaikki olennainen on paikoillaan.

Hattukouramies selaili lehteä. Siinä kerrottiin tuulta nopeammasta Vinttimiehestä, joka ehtii joka paikkaan ja näkee kaiken.

– Näkeekö tämä Vinttimies tosiaan kaiken?

– Kyllä. Ja me sanansaattajatkin näemme yhtä ja toista, sellaistakin jota emme haluaisi nähdä.

– Mitä esimerkiksi ette haluaisi nähdä?

– Näin äsken naisen pihalla lähtemässä pyörällä liikkeelle. Ei siinä mitään, mutta hänen selässään oli mustat, ilmeisesti miehen rasvaiset käden jäljet. Tuli likainen ja syntinen olo.

Hattukouramies yritti peitellä käsiään ja pyöritteli lehteä rullalle.

– Lehtihän on aivan musta. Te olette se mies. En olisi uskonut. Hyvästi!

Nainen lähti taakseen katsomatta.

Hattukouramies katsoi ikkunasta, kun nainen käveli kovaa vauhtia pihalla ja törmäsi Hiivaan. Naisen salkku tippui ja lehdet levisivät pitkin pihaa. Hiiva yritti auttaa, mutta nainen työnsi hänet sivuun, poimi lehdet salkkuunsa ja lähti.

Hattukouramies pesi nopeasti kätensä ennen Hiivan tuloa.

– Törmäsin pihalla vihaiseen naiseen, joka oli ilmeisesti Vintin todistaja, Hiiva huohotti.

– Sama nainen kävi täällä.

– Miksi päästit naisen sisään?

– En tiedä mikä minuun oikein meni. Hän antoi Vesitorni-lehden. Tosin se lehti on nyt rasvasta musta.

– Mitä sinä oikein pelehdit sen naisen kanssa?

– Ei kun minä korjasin Virpin pyörää. Siitä tämä rasva.

– Sinä et sitten osaa pysyä erossa naisista. Seurustelin minäkin pitkään Kuivahiivan kanssa. Mutta ei siitä mitään tullut. Meni vapaus. Missä se lehti on?

– Tuossa pinkassa.

Hiiva selaili lehteä ja sai kätensä rasvaiseksi.

– Uskotko Yläkertaan vai Vinttiin?

– Yläkertaan, Hattukouramies vastasi epäröimättä.

– Minä en usko kumpaankaan. Minä uskon ihmisen pahuuteen. Älä varasta. Mitä se on? Se on varasta, varasta, varasta.

– Ethän sinä ole varastellut pitkään aikaan.

– En puhu itsestäni vaan yleisesti. Tilaisuus tekee tilaisuuden. Kuokkimalla tienaat omaisuuden. Menet synttäreihin tai hautajaisiin. Ensin syöt ja juot kunnolla ja puhut päähenkilöstä kauniisti. Sitten nappaat yhtä ja toista taskuista ja käsilaukuista. Mutta poistut ajoissa.  

– Kuulostaa röyhkeältä!

– Ei se ole, kunhan valitset juhlan, jossa on väljä budjetti ja epämääräinen kutsu. Se on tulonsiirtoa rikkailta. Taustatyötä se vaatii. Mutta enhän minä enää sellaiseen sotkeudu. Pesen kädet tästäkin rasvasta. 


[1] Vintin todistajat uskovat Vinttiin ja Vinttimieheen

Hattukouramies muutti

Vaahtola-Veikkola -tiellä ajoi iso pakettiauto, jonka kyljessä luki Muuttohaukka.

– Olisiko sinulla jotain muuta musiikkia kuin tätä panhuilun ujellusta? kysyi Hattukouramies.

– Tämä on rauhoittavaa musiikkia. Asiakkaat ovat tykänneet tästä, perusteli Muuttohaukan Esko.

– Laita vaihteeksi kantrimusiikkia. Se jauhaa kuin juna eteenpäin.

– En laita enää mitään jauhamista. Kohta ollaan perillä.

Esko käänsi autonsa Kiljukaulan pihaan.

– Onko Kiljukaula paikalla.

– Ei ole. Hän on matkoilla uuden miesystävänsä kanssa.

– Vastahan te erositte. Ottaako päähän vai hattuun? Tai eihän se minulle mitään kuulu.

– Ei kuulukaan. Tavaroita ei tule paljoa, koska muutan Vaahtolassa yksiöön. Hiiva lupasi tulla auttamaan ainakin Vaahtolaan. Olisi hyvä löytää kenkälaatikko, joka sisältää tärkeitä papereita.

– Eikö täällä ole vielä pakattu tavaroita, tässähän menee minun aikaani hukkaan odotellessa.

– Otetaan rauhallisesti. Tyhjiä laatikoita löytyy.

– Rauha maksaa.

– Totta kai. Äidin nimi oli muuten Rauha.

– Uskon sen, kun olen seurannut liikkeitäsi. Ja isä oli tietysti Toivo[1]?

– Mistä arvasit? Kannetaan ensin isommat tavarat eli vierashuoneen sänky ja pieni sohva.

– Autoa ei sitten kolhita.

– Ei tietenkään.

Jos sänky kolahti auton peltiin, Esko päästi kummallisen sihinän suustaan.

Kun isommat tavarat oli kannettu, alkoi Hattukouramies pakata muita tavaroita. Esko laittoi panhuilu musiikkia soimaan ja jätti ovet auki, että ohjaamo tuulettuisi. Pihakeinussa hän antautui musiikin vietäväksi.

– Yksinäinen paimen on suosikkini, Esko alkoi huojua. Keinu heilui uhkaavasti ja kaatui lopulta taaksepäin ja Esko sen mukana.

– Apua! En pääse ylös täältä! Tule auttamaan! Käsi osui kiveen.

– Ota rauhallisesti, ojenna ehjä käsi.

– Kyynärpäähän sattuu niin saatanasti. Saat ajaa kuorman Vaahtolaan. Käteen sattuu. En pysty ohjaamaan.

– Voi harmi, voin kyllä ajaa sinut Hoitomaailmaan[2]. Mutta yhdellä ehdolla: ei panhuilua.

– Laita kantria tai vaikka humppaa, kunhan pakkaat nopeasti ja ajat auton Vaahtolaan.

Esko seurasi sivusta, kun Hattukouramies kantoi pahvilaatikoissa pienempiä tavaroita.

– Mitäs rojua tässä on?

– Ei mitään rojua vaan Ford Anglian koristekapseleita ja käyttöohjekirjoja vuosilta 1963–1966.

Vaahtola-Veikkola -tie oli hiljainen, mutta yhtäkkiä taakse ilmestyi punainen urheiluauto, joka singahti hetkessä ohi.

– Olikohan se Urho? Hattukouramies ihmetteli.

– Hänellä on aina kiire – hautaan, Esko sanoi.

Vähän matkaa ajettuaan he näkivät tien sivussa punaisen auton ja Urhon heiluttamassa salkkua. Hattukouramies pysäytti pakettiauton.

– Hyppää kyytiin, Esko huusi.

– Minulla on kiire ajankäytön seminaariin Henkimaailmaan[3]. Moottori sammui kesken kaiken, Urho punasteli.

– Ja minulla kiire Hoitomaailmaan. Kyynärpää sammui tai on sijoiltaan, tuskaili Esko.

– Minulla ei ole kiire nyt eikä milloinkaan, sanoi Hattukouramies ja käänsi rattia.


[1] Vanha vitsi: Rauha ja Toivo erosivat. Rauha tuli Toivottamaksi ja Toivo Rauhattomaksi.

[2] Sosiaali- ja terveyshuolto

[3] Kirkko ja uskonto, jossa uskotaan Yläkertaan