Hattukouramies ja Kiljukaula rajalla

– Tämä lauta-aita on ihan surkea. Se luikertelee kuin käärme tontin rajalla, Kiljukaula sanoi ja heilutti käsiään.

– Puretaanko pois? Hattukouramies ehdotti.

– Puretaan vaan ja rakennetaan betonista korkea muuri. Ja liittymään portti.

– En halua asua vankilassa. Enkä availla porttia joka kerta kun kuljen siitä.

– Muuri jäsentäisi tonttia.

– Meinaatko että varkaat ja asiattomat pysyvät poissa.

– Ei kun se erottaisi meidät katualueesta.

– Haluatko erottua muista naapureista? Minä en tykkää mistään raja-aidoista. Luonnontilainen tontti on mukava ja helppohoitoinen.

– Koska sinä et jaksaisi tehdä täällä mitään.

– Ei sinuakaan pihalla ole montaa kertaa näkynyt.

– On ollut paljon muita menoja.

– Eihän täällä muillakaan ole mitään aitoja.

– He elävätkin kuin pellossa. Minä en halua olla mikään maalainen.

– Et halua olla minkään maalainen.

– He he. Huono vitsi.

– Puretaanko aita?

– Mutta jotain on saatava tilalle, vaikka pensasaita.

– Puskajussin meinasit minusta tehdä.

Hiiva poikkesi pihaan.

– Mitä te rakennatte vai suunnitteletko te?

– Hyvä kun tulit, ajateltiin juuri alkaa purkamaan aitaa.

– Älkää ihmeessä purkako. Oikaiskaa ja maalatkaa.

– Se on perustettu huonosti. Se olisi pian kallellaan.

– Purkakaa sitten. Minä voin auttaa.

– Tilalle on saatava jotain, kiljukaula painotti.

– Tämähän on kaunis luonnontilainen tontti, ei kai tänne mitään aitoja tarvita, Hiiva perusteli.

– Sitähän minä sanoin.

– Te olette tietysti sopineet tämän jo etukäteen. Hyvä on, minäkin kutsun tänne aidan puolustajia. Olen edelleen sitä mieltä, että aita tai muuri jäsentäisi tätä tonttia.

– Tästähän taitaa tulla jäsentenvälinen painikisa, Hiiva sanoi ja siirtyi askeleen kauemmas.

Urho kurvasi pihaan.

– Mitäs täällä suunnitellaan. Ei joutaisi juttelemaan. Olen menossa ajankäytön seminaaria pitämään. Teillä on aikaa ihmetellä.

– Aitaa tässä ihmetellään.

– Aitaa aikaa, kohta raikaa, Hiiva nauroi.

– Minulla on korkea betoninen aita ja valvontakamerat joka nurkalla. Olen paljon pois kotoa, niin täytyy pitää huolta omaisuudesta. Ajattelin hommata rottweilerin vartioimaan pihaa.

– Minäkin haluaisin koiran, mutta tuo ei suostu.

– Sinähän voisit käydä ruokkimassa ja ulkoiluttamassa rotikkaa, Urho ehdotti.

– Kuka ruokkisi ja ketä? Hiiva murisi.

– Kouluttaisin sen hyvin, Urho sanoi ja katsoi kelloa. – Nyt tuli kiire. Palaillaan.

Urheiluauto ampaisi pihalta maantielle ja pöllytti hiekkaa ja kiviä horjuvaan aitaan.

Hattukouramies ja Hiiva alkoivat purkaa aitaa. Kiljukaula kantoi naulaisia aidan lautoja kasalle.

– Mitä meinaatte tehdä laudoilla?

– Mietitään sitä rauhassa. Ei tiedä, mitä vielä keksitään. Vaikka leikkimökki.

– Ei mietitä, lainaat peräkärrin ja viet ne kaatopaikalle puujätteisiin.

– Tämähän sujuu kuin tanssi Vaahtolan lavalla.

– Alkaa olla aution näköistä. Kyllä tähän on jotain saatava tilalle. Urholla on selkärankaa ja betonia pihassa. Ryhdistäydy sinäkin Hattukouramies.

Hiiva teki asennon ja veti kättä lippaan.

– Katsotaan asiaa ensi kesänä.

– Ensi ja ensi. Tätä menoa ei tule ensi kesää. Ei tule yhteistä kesää.

– Nyt ollaan taas siinä hilkulla.

– Taidankin poistua, Hiiva sanoi ja lähti kävelemään pyörän luokse.

– Kiitos Hiiva avusta ja tuesta. Joisitko kahvia?

– Täytyy mennä. Moottoritie on kuuma.

– Vai kahvia sille rentulle. Urholle olisi voinut tarjota pullakahvit tai vaikka torttua.

– Unelmatorttua. Taidat olla ihastunut menestyviin miehiin.

Hattukouramies ja Kiljukaula istuivat keittiössä, söivät korppuja kahvin kera ja vilkuilivat lautakasaa.

Hattukouramies ja Kiljukaula autokaupassa

Hattukouramies ja Kiljukaula astuivat Veikkolan Autolan halliin. Kauluspaitaan ja kulmahousuihin pukeutunut automyyjä harppoi autojen lomasta heidän luokseen.

– Miten voin palvella?

– Fordin Anglia kiinnostaisi, Hattukouramies esitti.

– Tässähän meillä on juuri vahauksesta tullut vaaleanvihreä kaunotar, De Luxe, automyyjä sanoi. Hänen tukkansa kiilsi kilpaa Anglian kanssa.

– Kaunotar? Kiljukaula katsoi auton takaosaa, joka muistutti juustohöylää.

– Koristelistat ja -kapselit viimeisen päälle. Huoltokirjan sivuja löytyy. Ja kattoteline vaikka suksille, kun ajatte pohjoiseen hangille.

– Emme hiihdä, Kiljukaula korjasi ja ajatteli että suksi suolle. – Haluaisin kokeilla takapenkkiä.

– Rouva on hyvä, myyjä sanoi, avasi oven ja käänsi etupenkin etunojaan.

Kiljukaula vääntäytyi takapenkille, jolloin hameen helma nousi puolireiteen.

Automyyjä istahti etupenkille ja kääntyi katsomaan taakse.

– Hyvät paikat vai mitä?

– Ai mitkä paikat, Kiljukaula kysyi ja tarttui myyjää kravatista.

– Anteeksi, niin takapenkkiä tarkoitin.

– Lokasuojat ahdistavat. Aika muovisen oloiset penkit.

– Saatte istuinsuojat kaupan päälle.

Kiljukaula päästi irti kravatista.

Hattukouramies huomasi myyjän jumittuneen autoon.

– Mikä moottori tässä on?

– Jaa niin, myyjä heräsi. – Tuhatkuutioinen tässä hyrrää. Odota kun avaan konepellin.

– Reilusti tilaa tehdä huoltohommia, Hattukouramies kehui.

– Huoltohommia? Hetikö tätä pitää korjata? Kiljukaula ihmetteli.

– Ihan normaaleja juttuja vaan. Pissapojan nestettä ja öljymäärää kannattaa katsoa silloin tällöin. Kaikki helposti näkyvillä ja ulottuvilla.

– Kyllä, hyvin näkyy öljyläikkä auton alla.

– Ahaa. Se on Pösöstä, joka oli tässä ruudussa eilen. Meillä autojen vaihtuvuus on nopeaa. Kauppa käy kuin Fordin moottori.

– Laitatko sen käyntiin?

– Odottakaa, haen avaimen.

– Eiköhän häivytä täältä. Ei hyvältä vaikuta. Myyjä on seksihullu.

– Käydään koeajolla. Ei osteta Angliaa säkissä.

– Älä unta näe! Ei meillä ole varaa ylläpitää autoa.

– En näekään unta vaan De Luxen kiitävän Veikkola-Vaahtola tiellä.

– Löytyihän se avain. Tosin tässä ei lue Ford vaan Hackman Sorsakoski.

– Sehän on veitsi – kas kun ei haarukka.

Myyjä laittoi veitsen virtalukkoon ja käänsi veistä. Kuului vain naps.

– Akku on päässyt tyhjenemään. Sellaista sattuu, kun auto seisoo käyttämättömänä. Tai siis käymättömänä. Ei se mitään, otetaan tuosta Saabista virtaa.

Myyjä kytki käynnistyskaapelit paikalleen ja käänsi virta-avainta. Startti rääkäisi kuin varis, jonka haavassa käännetään veistä. Mutta Anglia lähti käyntiin.

– Haluatteko käydä koeajelulla. Tankki on puolillaan. Tai ainakin mittarin mukaan. Pitäkää käynnissä että akku ehtii latautua. Muistakaa välikaasu, jos vaihdatte vauhdissa ykkösvaihteelle.

Hattukouramies ajoi ja Kiljukaula istui vieressä ja piti penkistä kiinni.

– Ajetaanko Vaahtolan suuntaan?

– Kunhan ei kovin pitkälle. Mikä tuo punainen valo on?

– Se on laturin merkkivalo. Laturi ei taida ladata akkua. Ei auta sammuttaa moottoria.

– Bensamittari heiluu puolta tankkia. Mutta kun käännyin Vaahtolan tielle ja laitoin vilkun oikealle, mittari näytti täyttä. Vilkku vasemmalle varmaan tyhjentää tankin. Mutta Anglia kulkee hyvin.

– Ihmeen hyvin tämä kulkee vaikka ruma onkin. Ruma ankan poikanen

– Käydäänkö Vaahtolassa asti? Sinne on vain muutama kilometri.

– Katsokin että bensa riittää!

Ja samassa Anglia alkoi nykiä ja lopulta moottori sammui. Hattukouramies ohjasi auton tien sivuun.

– Tännehän jäätiin. Sinun syytäsi. Miksi piti lähteä autokaupoille. Eihän meillä ole edes varaa autoon.

Pitkään hameeseen sonnustautunut nainen käveli tien toisella puolella.

– Päivää, tiedättekö onko tässä huoltoasemaa lähellä.

– Lähin on Vaahtolassa, Vaahtolan Valinnan pihassa. Onko bensa lopussa.

– Kyllä on lopussa. Kaikki on lopussa, Kiljukaula noitui. – Pitikin lähteä Hattukouramiehen matkaan. Minä otan sinusta eron.

– Aha, nyt ollaan taas siinä pisteessä.

– Avioliitto on miehen ja naisen välinen pyhä liitto. Minulla on tässä Vesitorni-lehti, jonka teemana on Kaiken se kestää – pitkän liiton salaisuus.

– Kiitos, tätä tarvitaan.

– Sehän on Vintin todistajien lehti. Ja sinä olet tähän asti uskonut Yläkertaan? Vai mihin sinä uskot? Anglian ylösnousemukseen?

– Me Vintin todistajat uskomme Vinttimieheen, joka on Angliaakin nopeampi. Hän tietää ja näkee kaiken.

– Jos hän on niin ihmeellinen, hän voisi auttaa meitä.

– Kysyn häneltä apua, nainen meni syrjään rukoilemaan.

– Voi perkeleen perkele, minullahan on kampaaja Veikkolassa tunnin kuluttua!

– Ihan hyvähän tuo on, minulle kelpaa.

– Minulle ei kelpaa!

Nainen palasi auton luokse.

– Avatkaa takaluukku.

– Miksi takaluukku?

– Älä ihmettele vaan avaa se luukku! Kiljukaula tönäisi Hattukuramiestä.

– No avataan, avataan. Mitä ihmettä, täällähän on bensakanisteri. Ja se on täynnä bensaa. Kiitos teille.

– Kiittäkää Vinttimiestä. Turvallista matkaa, nainen huikkasi ja lähti kävelemään Vaahtolan suuntaan.

– Kiitetään kiitetään, Hattukouramies alkoi kaataa bensaa tankkiin ja vilkaisi taivaalle. – Kiitos Vinttimies, missä oletkin, anna vielä akkuun virtaa.

Anglia käynnistyi vaivalloisesti mutta kännistyi kuitenkin.

– Nythän me voisimme jatkaa Vaahtolaan, kun polttoainettakin on riittävästi?

– EI VAAHTOLAAN. Teet U-käännöksen. Onko selvä?

– Selvähän tämä on. Ja minäkin olen selvä.

– Minä menen kampaajalle. Ja sinä palautat auton!

Hattukouramies ja Kiljukaula kylpylässä

Porealtailla

Hattukouramies tuli saunasta ja meni porealtaiden luokse. Kiljukaula viittoili Hattukouramiestä tulemaan samaan altaaseen.

– Täällä on lämmintä, Kiljukaulan terävä kommentti sai päät kääntymään.

Hattukourames istuutui sanattomana Kiljukaulan viereen. Vastapäätä pyöreässä altaassa istui suomalainen pariskunta.

– Ihanaa päästä pois kotoa, Kiljukaula aloitti.

– Niin.

– Niin! Eikö sinulla ole muuta sanottavaa?

– Aika sileä tämä istuinpenkki.

– Sinä kiinnität huomion kaikkeen epäoleelliseen.

– Mistä minun pitäisi puhua? Jos en puhu, se ei ole hyvä ja jos puhun, puhun vääriä asioita.

Vastapäisen pariskunnan nainen katsoi miestään.

– Oletteko tekin tulleet parisuhteen elvytyskurssille? Mies kysyi.

– Ei kun muuten vaan nauttimaan, Kiljukaula täsmensi.

– Ihan elpyneitä ollaan – ainakin toistaiseksi, Hattukouramies jatkoi aiheesta.

Kiljukaula tuuppasi jalalla Hattukouramiestä.

– Mistä päin Suomea tulitte?

– Vaahtolasta, Veikkolan tien varresta, mies sanoi.

– Ei voi olla totta! Me asumme Veikkolassa, Kiljukaula totesi.

– Maailma on pieni, nainen rohkaistui

– Minä olen Jussi ja hän on Virpi.

– Minä olen Kiljukaula ja tämä hiljainen mies on Hattukouramies.

– Minä tunnen Hiivan Vaahtolasta, Hattukouramies sanoi.

– Jaa, vai niin. Jussin ilme vakavoitui. – Me olemmekin tässä juuri lähdössä. Kurssi jatkuu. Törmäillään.

– Eihän se vielä ala, Virpi esitti varovasti.

– Oli hauska tutustua, Kiljukaula sanoi.

Jussi tarttui Virpiä ranteesta ja veti tätä perässään.

– Oliko pakko puhua Hiivasta. Tiedä mitä pahaa se on heille tehnyt.

– Tai Jussi Hiivalle. Jussi vaikutti jotenkin lierolta tyypiltä. Ja Virpi taas sympaattiselta ihmiseltä. Kävi sääliksi.

Allasbaarissa

Viereisessä pöydässä istui paikallinen mies, jota Kiljukaula vilkuili.

– Sinä katselet täällä muita miehiä. Sinua 20 vuotta nuorempia.

– Mitä sitten? Sinäkin tuijotat naisten peräpäitä niin että niska rutisee.

– Minä tyydyn vain ikäisiini naisiin.

– Siis tyydyt. Tyydytätkö sinä itsesi muilla naisilla?

– Sinä riität minulle. Olet riittänyt jo muinaisista ajoista asti.

– Olenko minä joku muinaisjäänne, kalliomaalaus kallossasi.

– Onko teillä joku ongelma? Minä autan täällä turisteja, paikallinen mies lohdutti.

– Ei ongelmia, meillä on vain tämä elämä elettävänä, Kiljukaula selitti.

– Niin miksi riitelette? Nauttikaa toisistanne. Kosketelkaa toisianne. Minä voin tulla kolmanneksi pyöräksi.

– Onko pyörässä nastat? Nyt on liukkaat kelit.

– No no, Kiljukaula potkaisi Hattukouramiestä pöydän alla.

– Ei meillä saa käyttää nastoja. Asfaltti kuluu. Minun nimeni on Kalle Vähi, paljukauppias.

– Siis paljonkauppias. Vähiin menee ennen kuin loppuu – tämä loma, Hattukouramies sanaili.

– Mitä tarkoitat?

– Ei se mitään tarkoita. Kunhan pöljäilee.

– Minun täytyy mennä, ajankäytön seminaari alkaa pian. Mukavaa päivän jatkoa, nähdään.

– Ei kai vaan Urhon seminaari? Seuraavan kerran täytyy matkustaa kauemmaksi. Täällähän vilisee naapureita, Hattukouramies tuskaili.

Ja samassa Urho pyyhälsi monistepinkka kainalossa ja lasi vettä kädessä. Istuutui pöytään.

– Päivää taloon tai siis kylpyyn.

– Mikä ihana yllätys, Kiljukaula sanoi.

– Täällä sitä vaan lorvaillaan samalla kun meikäläinen paahtaa seminaareita! Tulitteko laivalla? Ei se mitään. Minä tulin eilen lentäen, mutta myöhästyin ensimmäisestä koneesta, koska urheiluauto sammui Keravalla. Ei jouda juttelemaan. Ihmetellään.

Urho katsoi Hattukouramiestä, sipaisi Kiljukaulan reittä ja lähti harppomaan altailta vauhdilla niin että monistepinkka hajosi lattialle.

– Kasatkaa monisteet järjestykseen ja tuokaa ne kokoushuoneeseen, Urho käski allasvahtia, joka seisoskeli ylätasanteella.

– En saa poistua täältä, allasvahti torjui ehdotuksen.

– Me voimme tuoda ne, Kiljukaula lupautui ja tönäisi Hattukouramiestä. – Kerää sinä monisteet ja laita ne järjestykseen. Minä vien ne sitten Upolle.

– Niinpä tietysti, Hattukouramies murahti. Vai että Upo. Sitä ollaan jo niin tuttuja.

Hattukouramies keräsi paperit ja antoi ne Kiljukaulalle.

– Nämähän ovat ihan sikin sokin. Laita ne järjestykseen! Tai no minä laitan, kaikki saa hoitaa itse.

Kiljukaula viipyi vartin monisteita viemässä.

– Jäin suustani kiinni Kallen ja Urhon kanssa.

– Ajankäytön ammattilaiset saavat hyvin ajan kulumaan puhumalla paskaa seminaareissa.

– Sinä olet kateellinen loukussasi. Kyllä minuakin hävettää sanoa, että mieheni on töissä hiirenloukkuja valmistavassa tehtaassa.

– Se on sentään rehellistä työtä eikä mitään suunsoittoa.

Huoneessa

Hattukouramies halasi Kiljukaulaa ja alkoi vähitellen hieroa tämän pakaroita.

– Mukava mies tuo Kalle, voisi vaikka ihastua, Kiljukaula sanoi lievä puna kasvoillaan. – Liikkuu sulavasti ja puhuu kauniisti. Pukeutuu hyvällä maulla.

Hattukouramies irrottautui Kiljukaulasta ja meni sängylle pitkäkseen.

– Jos Urho on Upo, niin Kalle on varmaan Kapo sinun kieliopissasi. Kapo on röyhkeä mies, kolmas pyörä. Ajattelikohan se ettei minusta ole mihinkään?

– Leikkiä laski. Sinä olet tosikko.

– Ja sinä olet kallellaan ulkolaisiin miehiin. Haluaisitko tänne sulavaliikkeisen kolmannen pyörän?

– Mitä höpiset. Olet mustasukkainen.

– Enkä ihan aiheetta. Sitä paitsi minä liikun kömpelösti ja puhun vähän.

– Voisit ryhdistäytyä. Opettele small talkia.

– Aivotonta puhetta.

– Mutta opettele ainakin minulle puhumaan kauniisti, jos haluat minua.

– Sinun vartesi on kuin palmupuu, ja sinun rintasi niin kuin rypäleet.1

– Älä pelleile!

– No ei sitten. Mutta Vaahtola alkoi kiinnostaa. Hiiva on puhunut siitä paljon. Siellä on pubikin. Ja Virpi.

– Ai mikä se viimeinen sana oli?


1 Korkea veisu 7:7

Vaahtolan Vaahtoveikot

Hattukouramiehen puhelin soi.

– Hattukouramies.

– Urho täällä terve. Haluatko juoda kahvit?

– Mikäs siinä. Kyllä.

– Hyvä juttu. Tule Vaahtolan pubiin viideksi.

Hattukouramies meni viideksi pubiin, jossa hänet ohjattiin kellariin. Kellarissa oli pieni neuvottelutila, jonka etuosa oli valaistu. Kun Hattukouramies oli sisällä, ovi laitettiin takalukkoon, mikä ihmetytti häntä. Urho ohjasi hänet istumaan.

– Tervetuloa Vaahtolan Vaahtoveikot ry:n hallituksen kokoukseen, Urho aloitti.

Hattukouramies totesi olevansa väärässä paikassa ja lähti ovelle.

– Sinä olet juuri oikeassa paikassa – istu vain takaisin jakkaralle. Et kai sinäkin kuulu Veikkolan Huopaajiin, koska olet heti vastustamassa toimintaa!

– En kuulu mihinkään puolueeseen.

– Kokous on laillinen ja päätösvaltainen. Valitaan yhdistykselle sihteeri. Ehdotan Hattukouramiestä, Urho jatkoi.

– Kannatetaan, kuului pimeästä salin peräosasta.

– Hattukouramiestä kannatettu ja Hattukouramies valittu, Urho kopautti nuijaa.

– Mutta minulta ei kysytty mitään, ei tämä näin voi mennä.

– Kyllä tämä meni juuri oikean kaavan mukaan. Koulutamme sinusta nöyrän ja kuuliaisen sihteerin, jonka kontolle tulee paljon paperitöitä.

– Ja valvottuja öitä, matala ääni kuului salin uumenista. Matala ääni alkoi nauraa ja siihen yhtyivät muutkin.

Hattukouramies oli erottavinaan naurusta Vintin todistajista tutun naisen äänen. Ja oikeassa oli. Nainen tuli esiin Vesitorni-lehtiä kantaen.

– Vaahtolan veikot uskoo Vinttimieheen, ja sinun pitää sihteerinä vahvistaa ihmisten uskoa Vintin todistajiin. Säilytä näitä lehtiä ja jaa ihmisille, joiden usko horjuu.

– Mutta minähän uskon Yläkertaan enkä Vinttiin. Tämän sanottuaan Hattukouramies tunsi suuret kourat kainaloissaan. Hänet vietiin lavuaarin luokse ja alettiin suun pesu.

– Sinä vääräuskoinen, tästä lähtien uskot Vinttimieheen, toinen koura sanoi.

Tämän jälkeen suuret kourat taluttivat Hattukouramiehen salin peräosaan, josta avautui pyöreä luukku, joka johti betoniseen viemärputkeen. Kourat työnsivät hänet pohjalla olevan lavitsan päälle ja sulkivat luukun.

– Olet nyt syvällä – Olennaisen sisällä. Mieti siellä mihin uskot, sanoi ääni epämääräisestä suunnasta.

Veitsi vilahti

– Missä on Anglian avain? Hiiva kysyi itseltään ärtyneenä. Muutaman minuutin etsiskelyn jälkeen hän luovutti ja otti astiakaapista voiveitsen.

Anglia kiilteli kadulla ja peilasi Hiivan kuvan oveen. Ovi oli lukitsematta, ettei autovaras hajottaisi sitä. Hän työnsi voiveitsen virtalukkoon ja käänsi sitä vartin verran oikealle. Anglia lähti käyntiin kuin enkeli. Sen startti herätti puoli korttelia. Toinen puoli käänsi kylkeä.

Puolisuunnikkaan muotoinen mittaristo kertoi että bensa oli vähissä mutta riittäisi ryöstöön. Synkronoimaton ykkönen rusahti tupaan ja auto liikahti liikenteeseen, jota oli niukasti Vaahtolan ja Veikkolan välillä.

Veikkolan Osuusteurastamo ja Osuuspankki seisoivat rinnakkain. Hämäyksen vuoksi Hiiva jätti Anglian teurastamon pihaan. Hän otti kassin takapenkiltä ja kaivoi katkaistun rautakangen tavaratilasta. Hän hiippaili pankin eteen kanki oikeassa ja kassi vasemmassa kädessä. Hän vilkuili ympärilleen ja löi ikkunan rikki kohdasta, jossa kuvitteli että hälyttimet eivät toimisi.

Sisällä pankissa oli iskeä ahneus, kun Hiiva valaisi litteällä Airam-taskulampullaan salia. Kaikkea teki mieli ottaa. Seinillä oli arvotauluja kuten salaperäinen ja eroottinen Vaahtolan Viola, joka sotki Hiivan ajatukset. Yhtäkkiä käkikello rääkäisi neljä kertaa: ”ota autolainaa” ja herätti Hiivan haaveista.

Hiiva paiskasi kassalippaan kassiin ja rynnisti ulos. Samassa poliisin pillit alkoivat soida. Hän teki nopean päätöksen: äkkiä pois täältä. Kanki sai jäädä. Kassi kädessä hän juoksi teurastamon pihalle.

Hiiva liukui Anglian muoviselle istuimelle ja käynnisti moottorin voiveitsellä. Hän leipoi vaihdekeppiä. Synkronoimaton ykkönen jäi haaveeksi. Kuului vain rutinaa. Sininen vilkku häikäisi. Poliisi avasi oven.

– Huomenta Hiiva. Etkö saa ykköstä sisään? Ei se mitään, me tarjoamme ilmaisen kyydin. Saat putkassa ykköset päälle.

Hattukouramies kätköilee

Hattukouramies löysi harrastuksen, joka on pitänyt hänet liikkeessä Vaahtolan ja vähän Veikkolankin metsissä: hän alkoi etsiä kätköjä. Se on eräänlaista aarteenetsintää Vaahtolaan sovitettuna. Harrastuksen toi Vaahtolaan Urho, joka oli konsultointimatkallaan törmännyt kätköilyä harrastavaan kaveriin. Urho ei ole itse ehtinyt kätköilyä harrastaa työkiireiden takia. Mutta Vaahtolan Lyytin toimittaja Torni Migren innostui harrastuksesta.

Vaahtolan Lyytissä on palsta, jossa kätkijät ilmoittavat uusista kätköistä. Kätköstä kerrotaan vähintään tunnus ja sijainti. Lisätietoina saatetaan mainita koko, korkeus maasta, vihje yms. Kätkö sisältää ainakin kuvauksen harrastuksesta ja lokikirjan. Mutta se voi sisältää myös tavaroita, joita piilottaja tai löytäjät ovat sinne panneet. Kätkön löytäjä laittaa lokikirjaan oman nimimerkin ja päivämäärän. Samalla hän merkitsee omaan kirjanpitoonsa kätkön tunnuksen ja päivämäärän.

Kun Lyyti ilmestyy Vaahtolan pubiin, kätköilyn harrastajat tappelevat lehdestä. Ja kohta nopein rynnistää ovesta ulos Vaahtolan metsiin tai puistoon. Vajaa tuoppi jää pöytään.

Hattukouramies esitteli harrastuksen Anterolle, joka omaksui sen nopeasti. Antero on löytänyt jo sata kätköä vuodessa. Hänellä on myös muutama oma kätkö, joiden kunnosta hän huolehtii.

Hattukouramieskin pohti oman kätkön perustamista. Hän perustaisi riittävän suuren kätkön, johon mahtuisi Ford Anglian käsikirja vuodelta 1963.

Hattukouramies meni eräänä aamuna aikaisin Vaahtolan puistoon. Hän etsi kätkölle sopivan kivenkolon, johon kätkö juuri ja juuri mahtui, mutta se oli hyvin piilossa. Kätköön oli laitettu lokikirja, selostus kätköharrastuksesta ja Anglian käsikirja. Hän määritteli kätkön sijainnin tarkasti ja piirsi siitä pienen kartan. Vahtolan Lyytin toimituksessa hän esitteli kätkön toimittaja Torni Migrenille, joka lupasi laittaa sen lehteen.

Hattukouramies kuuli, että Kiljukaulalla on sama harrastus. Kasaantuuko synkkiä pilviä hyvän harrastuksen niskaan? Sabotoiko Kiljukaula Hattukouramiehen kätköä? Lavastaako Kiljukaula Hattukouramiehen huumeiden jakelijaksi? Vai kirjoittaako hän lokikirjan täyteen exätystä?

Uudelle uralle

Hattukouramies meni Vaahtolan apteekkiin ostaakseen hammaslankaa. Mutta apteekissa olikin poikkeustilanne: Einari Kammari seisoi ritsa kädessä vuoronumerolaitteen luona.

– Mitä mies tekee ritsa kädessä apteekissa? Hattukouramies kysyi.

Einari säpsähti hiukan ja sanoi:

– Apteekki pitäisi ryöstää.

– Olet vaihtanut alaa.

– Kyllä, puusepän hommat loppuivat. Ihmiset ostivat kaappeja Ikeasta. Niinpä kävin siistin varkaan kurssin, jonka tavoitteena oli kouluttaa varkaita, jotka eivät sotke eivätkä tee henkilövahinkoja.

– Hienoa! totesin kannustavasti. Einarin kasvot tulivat iloisiksi.

– Kello tuleekin kohta neljä. Olen päivätöissä. Taidan jättää tämän ryöstön tähän. Lähdetään Vaahtolan pubiin jatkamaan tarinointia.

Einari sanoi painokkaasti apteekin henkilökunnalle ja asiakkaille:

– Tilanne ohi. Sanokaa poliiseille, että olen pubissa.

Einari osti kaksi pitkää ja kantoi ne nurkkapöytään. He ehtivät istua ja hörppiä olutta varttitunnin, kunnes Veikkolan poliisi ilmestyi pubiin. Einari oli varma, että häntä tultaisiin hakemaan kamarille. Mutta poliisi antoikin Hattukouramiehen hatun, joka oli pudonnut apteekin lattialle. Ei hän Einariakaan unohtanut:

– Voisit Einari keskittyä kesämökkeihin. Niitähän sinä osaat putsata siististi. Apteekki on sinulle liian vaativa kohde.

– Minä alan rehelliseksi kuten Hiiva.

– Hyvä niin.

– Tai alan veistelemään hiirenloukkuja puusta. Minusta tulee Hiilon kilpailija. Suurennosmalli on jo tekeillä.

Hampaan kolossa

Kun Hattukouramies ja Virpi halasivat toisiaan Hattukouramiehen asunnossa eräänä iltana, patisti Virpi Hattukouramiehen hampaiden pesuun. Virpin mielestä hän pesee hampaat huolimattomasti. Virpi tarjoutui auttamaan häntä, mutta Hattukouramies pelkäsi paljastavansa liikaa itsestään.

– Hengityksesi haisee pahalta, sanoi Virpi ja irrotti otteensa Hattukouramiehestä.

– Käyn pesemässä hampaat. Ei kestä kuin hetken.

Wc:stä kuului harjauksen ääniä. Ja kului tuskin minuuttiakaan, kun Hattukouramies jo palasi Virpin luokse.

– Hengityksesi haisee yhä, ja hammasväleissä näkyy olevan ruokaa. Käytätkö hammaslankaa tai hammasväliharjaa? Virpi uteli.

– Mitä ne ovat? Kyllä minä hyvän makuista hammastahnaa käytän.

– Jos hampaita ei hoida, ne tippuvat tielle tai lähtevät suusta kuin maitohampaat Chewitsiin. Tahna on oikeastaan vain suun deodorantti. Minä tulen neuvomaan, vaati Virpi.

– Onkohan se tarpeellista, epäröi Hattukouramies, jolla oli jotain hampaan kolossa ja wc:n allaskaapissa. – Jos yritän vielä itse.

– Kyllä minä tulen ja neuvon, miten hampaat puhdistetaan oikein.

Hattukouramies kiirehti wc:hen ja yritti sulkea allaskaapin oven nopeasti, mutta Virpi ehti nähdä kaappiin, jossa pilkotti Olennainen.

– Mitä ihmettä? Vieläkö sinulla on Olennainen? Mihin sinä sitä tarvitset? Enkö minä riitä sinulle?

– Minulla on eturauhasvaivoja. Lääkäri neuvoi, että päivittäinen siemensyöksy Olennaisen avulla auttaa.

– Siis meidän Hoitomaailman lääkäri? Ei varmaan ole neuvonut mitään seksileluja käyttämään!

– No oikeastaan Vaahtolan pubissa sain seikkaperäisen opastuksen, Hattukouramies myönsi.

– Niin arvelinkin. Arvaan nimetkin. – No olkoon, jos se ei ole minulta pois. Jos minutkin huomioidaan. Jatketaan nyt hampaiden pesua. Pese ensin takahampaat. Aloita vaikka vasemmalta.

– Ei sieltä, se sattuu ja sitten tulee verta.

– Nyt kyllä tilaan sinulle ajan Hoitomaailmaan suuhoitajalle. Hän ohjaa sinut sitten eteenpäin lääkärille.

– Ei kai. Jos on pakko, käyn ensin Henkimaailmassa rukoilemassa Yläkertaa.

– En suutele sinua suulle ennen kuin olet hoidattanut hampaasi. Mutta kaikkea muuta voimme tehdä, lupasi Virpi.

Kiristystä, ajatteli Hattukouramies

Makuuhuoneessa Virpi vetäisi sänkypeiton pois parisängyn pelkääjän paikalta. Tyynyn päältä paljastui naisten tumman punaiset pikkuhousut.

– Tähänkin lienee jokin selitys. Kenen pikkuhousut? Kuka näitä suositteli?

– En pysty vastaamaan tällä kertaa, Hattukouramies raapi päätään.

– Kenen ne ovat? Virpi kysyi epätoivoisena.

– Vaahtolan Martat kävivät sisustamassa asuntoani. Talossa testattiin lämmitysjärjestelmää, jolloin lämpötila nousi välillä 30 asteeseen. Martta, joka laittoi verhoja, oli niin kuumaverinen että riisui kaikki vaatteet eikä sitten muistanut enää pukea pikkuhousuja.

– Tunnen Martat. En voi uskoa. Sinä valehtelet. Mikset kerro totuutta?

– Kyllä Martat sisustivat täällä. Voit kysyä Martalta.

– En kehtaa kysyä. Ja miksi ne on jätetty esille, tyynyn päälle?

– Siihen en osaa vastata. Martta tietää ja kertoo senkin. Jos pikkarit ovat amuletti, joka tuo onnea kotiin.

– Minulle ne tuovat epäonnea. Mitähän muuta outoa asunnostasi löytyy? Virpi ihmetteli ja kurkisti sängyn alle. – Apua. Onko täällä hiiriä?

– Ei ole.

– Miksi sinulla on hiirenloukku sängyn alla?

– Testaamme LoJossa loukun herkkyyttä tärinään.

– Työasiat ovat kantautuneet uniinkin. Onko tämä nyt sitä etätyötä?

– Kyllä, saan pienen korvauksen ja laukeamisesta bonusta.

– Eli jos me rakastelemme voimakkaasti, se saattaa laueta.

– Toivottavasti laukeamme kaikki kolme ja yhtä aikaa!

Hattukouramies ja Kiljukaula parisuhdeterapiassa

Hattukouramies ja Kiljukaula menivät parisuhdeterapiaan viimeisenä mahdollisuutena pelastaa avioliitto.

– Istukaa olkaa hyvä. Valitan remonteista johtuvia ääniä. Voisin aluksi kertoa vähän itsestäni. Olen siis Urho…

SRRRR PRRRR

– Olen Urho. Toimin parisuhdeterapeuttina ja ajankäytön konsulttina yrityksille ja yhteisöille. Se voi kuulostaa kaukaa haetulta yhdistelmältä, mutta parisuhteen luistaminen laittaa vauhtia myös työelämään. Ja päinvastoin. Jos parisuhde tökkii, se vaikuttaa työmotivaatioon heikentävästi, ja sitä kautta tuottavuus heikentyy.

– Tiedetään. Jos mentäisiin jo asiaan, Kiljukaula kiirehti.

– Ei kai tässä nyt niin kiire ole, ihmetteli Hattukouramies.

– Sinulla ei tosiaan ole koskaan kiire mihinkään.

– Sinulla on aina kiire – ei mihinkään. Pitää näyttää kiireiseltä.

– Onko suhteessanne ajankäytön ongelmia? Urho keskeytti.

– Ei ole. On vain ongelmaihminen, tuo tuossa, Kiljukaula osoitti Hattukouramiestä.

– Mikä on ongelmasi Hattukouramies? Urho kysyi.

SRRRR PRRRR

– En pysty vastaamaan tässä parisuhteessa, mutta otan siitä selvää seuraavassa parisuhteessa. Sanotaan että samat virheet toistuvat uudessa suhteessa.

– Seuraavassa ja seuraavassa. Mutta nyt on nyt ja nyt on parannettavaa, mitä parannettavissa on. Onko mitään jäljellä?

– Niin mitä sanot Hattukouramies, onko peli menetetty? Joko heität kirveen kaivoon?

– Ei ole peli on menetetty. Otetaan vaan rauhallisesti ja sovitellaan.

– Rauhallisesti ja rauhallisesti siitä on saanut kuulla tässä monta vuotta, mutta mitään ei tapahdu. Sinä olet sellainen huopaaja. Mikään ei edisty. Ei remontit eikä suunnitelmat.

– Teidän kannattaisi laittaa aikataulu seinälle. Vaaka-akselilla on aika ja pystyakselilla tehtävät työt. Piirrätte arvioidut ajat janoina.

– Tulee jano, Hattukouramies valitti.

– Pöydällä on vettä ja mukeja, Urho neuvoi.

– Et ota mitään vettä. Tulee pissahätä, Kiljukaula sanoi. – Rahankäyttö on ongelma. Sinä pihtaat ja minä ostan mitä tarvitaan.

Huoneen oveen koputettiin. Samassa ovi aukesi ja haalaripukuinen mies astui sisään.

– Huoltoyhtiöstä päivää. Katsotaan nyt niitä termostaatteja.

– Päivää. Meillä olisi tässä menossa luottamuksellinen keskustelu, Urho esteli.

– Meihin voitte luottaa, vai mitä Hattukouramies. Pidä Hattu puoliasi.

– Kyllä pidellään. Hyvää työtä olette tehneet Hiilossa. Luotan teihin.

Huoltomies käänteli termostaattia ja vislaili Juha Vainion kappaletta ”Kun aurinko lämmittää”.

– Jatketaan siitä rahankäytöstä, Urho sanoi.

– Sinä ostat jatkuvasti uusia vaatteita, Hattukouramies sanoi.

– Ja sinä kuljet aina samoissa vaatteissa. Saa hävetä silmät päästä.

– Ihan siististi Hattukouramies on nytkin pukeutunut, huoltomies puolusti.

SRRRR PRRRR

– Poraus käy hermoille. Eikö remontin ajaksi löytynyt muuta tilaa?

– En ole ehtinyt etsiä. Ajankäytön seminaarien kanssa on ollut kiirettä.

– Mikä ajankäytön hallitsija sinä oikein olet, kun et ole pystynyt järjestelemään omia töitäsi?

– Suutarin lapsilla ei ole kenkiä eikä Urholla aikataulua seinällä.

– Älä sinä huoltosälli puutu tähän. Sinulta ei ole kysytty mitään, Kiljukaula napautti.

– Poistun näyttämöltä. Termostaatti on kunnossa. Tunteet kehiin!

Huoltomies hiipi korostetun hiljaisesti ovesta ulos.

– Minulle riitti. Hattukouramies, lähdetään.

– Katsotaan seuraava aika. Odottakaa hetki, kun löydän kalenterin, Urho alkoi kaivaa salkkuaan.

– Minulla ei ole aikaa odotella. Eikä seuraavaa aikaa tule. Hattukouramies muuttaa Vaahtolaan ja minä jään Veikkolaan.

Kuluneiden sanontojen kirpputori

Hattukouramies meni Kuluneiden sanontojen kirpputorille. Hän halusi pärjätä sanavalmiiden naisten kanssa.

– Mitä mies seisoo ovella hattu kourassa kuin siemenpuu hakkuuaukolla? Kerjäätkö rahaa vai turpaan, kysyi Sanaseppo tiskin takana.

– Sellaista vaan, että naiset hyppivät silmille, pistävät sanat suuhuni ja elävät elämääni.

– Sehän on helppoa elämää, mitä siinä valitat!

– Ei se ole helppoa, enemmänkin noloa. Omille ajatuksille ei löydy koloa.

– Eikö mies saa sanaa suustaan? Onko luu mennyt kurkkuun, vai onko joku vienyt kielen mennessään kielikurssille? Sanaseppo ryhdistäytyi. – No asiaan tai Aasiaan. Sisu on siis mennyt kaulaan, Kontio Sisu remonttiin, karhu tullut polulla vastaan ja olet jäänyt sanattomana sikiöasentoon.

– Sikiöasennossa odottelu murensi ajatukseni. Murisin itsekin vai oliko se maha.

– Siinä haha missä Hattukouramies. Siinä vaha missä vainotaan. Sinut vahataan hiljaiseksi. Kaadut liukkaalla lattialla ja alistut.

– Niin juuri.

– Puun juuressa kulkevi Hattukouramiehen tie. Mutta kun astut ulos tästä rakennuksesta, kiipeät runkoa pitkin aina latvaan asti ja huudat: ”täältä tullaan, naiset!”.

– Minulla on korkean paikan kallo.

– Katsotaan miten voin auttaa hiljaista miestä. Apu löytyy varmasti. Kohta saatat kiljaista.

Hattukouramies lähti kirpputorilta tyhjin käsin mutta henkisin eväin.