Hiljainen nuori mies istui naapurissa kahvipöydässä. Vastapäätä naapurin Marja yo-lakki päässä yritti vastata luontevasti kymmenennen kerran, mihin aikoo mennä ja mitä tekemään jatkossa.
Paikalla oli tuttuja ja tuntemattomia, sukulaisia ja naapureita. Kaikki muut paitsi hiljainen mies tuntuivat nauttivan olostaan ja keskustelevan sujuvasti muiden pöydässä istuvien kanssa.
Kahvikupit olivat laakean muotoisia ylhäältä, mutta suippenivat kohti tassia. Kuppeihin oli kaadettu kuumaa höyryävää kahvia piripintaan. Hiljainen mies mietti, miten saisi kupin huulilleen käsien vapisematta. Kuppi kasvoi hänen mielessään altaaksi. Pitäisikö kuppiin tarttua kaksin käsin. Sen kyllä kaikki huomaisivat. Entä jos kyyristyisi nenä kiinni kahvin pintaan. Tällöin kuppia ei tarvitsisi nostaa niin ylös ja samalla häiritsevät nenäkarvat kärventyisivät. Sekin huomattaisiin.
Hiljainen mies yritti keksiä jotain, millä saisi ihmisten huomion muualle. Taskussa olisi paperipussi, sen jos räjäyttäisi. Eihän se mitään auttaisi, huomio olisi hetken kuluttua taas hänessä.
Ainoa mahdollisuus olisi ulkoa kantautuva kova ääni. Tai uusi vieras, jonka tuloon ihmiset keskittyisivät niin että hiljainen mies ehtisi vaivihkaa ryystää puoli kuppia – tosin suun polttaen.