Hattukouramies ja Kiljukaula kylpylässä

Porealtailla

Hattukouramies tuli saunasta ja meni porealtaiden luokse. Kiljukaula viittoili Hattukouramiestä tulemaan samaan altaaseen.

– Täällä on lämmintä, Kiljukaulan terävä kommentti sai päät kääntymään.

Hattukourames istuutui sanattomana Kiljukaulan viereen. Vastapäätä pyöreässä altaassa istui suomalainen pariskunta.

– Ihanaa päästä pois kotoa, Kiljukaula aloitti.

– Niin.

– Niin! Eikö sinulla ole muuta sanottavaa?

– Aika sileä tämä istuinpenkki.

– Sinä kiinnität huomion kaikkeen epäoleelliseen.

– Mistä minun pitäisi puhua? Jos en puhu, se ei ole hyvä ja jos puhun, puhun vääriä asioita.

Vastapäisen pariskunnan nainen katsoi miestään.

– Oletteko tekin tulleet parisuhteen elvytyskurssille? Mies kysyi.

– Ei kun muuten vaan nauttimaan, Kiljukaula täsmensi.

– Ihan elpyneitä ollaan – ainakin toistaiseksi, Hattukouramies jatkoi aiheesta.

Kiljukaula tuuppasi jalalla Hattukouramiestä.

– Mistä päin Suomea tulitte?

– Vaahtolasta, Kuohuvan tien varresta, mies sanoi.

– Ei voi olla totta! Me asumme Kuohuvassa, Kiljukaula totesi.

– Maailma on pieni, nainen rohkaistui

– Minä olen Jussi ja hän on Virpi.

– Minä olen Kiljukaula ja tämä hiljainen mies on Hattukouramies.

– Minä tunnen Hiivan Vaahtolasta, Hattukouramies sanoi. – Kannatamme Hiivan kanssa itsenäistä Vaahtolaa.

– Jaa, vai niin. Jussin ilme vakavoitui. – Me olemmekin tässä juuri lähdössä. Kurssi jatkuu. Törmäillään.

– Eihän se vielä ala, Virpi esitti varovasti.

– Oli hauska tutustua, Kiljukaula sanoi.

Jussi tarttui Virpiä ranteesta ja veti tätä perässään.

– Oliko pakko puhua Hiivasta. Tiedä mitä pahaa se on heille tehnyt.

– Tai Jussi Hiivalle. Jussi vaikutti jotenkin lierolta tyypiltä. Ja Virpi taas sympaattiselta ihmiseltä. Kävi sääliksi.

– Itsenäinen Vaahtola on lähinnä vitsi.

Allasbaarissa

Viereisessä pöydässä istui paikallinen mies, jota Kiljukaula vilkuili.

– Sinä katselet täällä muita miehiä. Sinua 20 vuotta nuorempia.

– Mitä sitten? Sinäkin tuijotat naisten peräpäitä niin että niska rutisee.

– Minä tyydyn vain ikäisiini naisiin.

– Siis tyydyt. Tyydytätkö sinä itsesi muilla naisilla?

– Sinä riität minulle. Olet riittänyt jo muinaisista ajoista asti.

– Olenko minä joku muinaisjäänne, kalliomaalaus kallossasi.

– Onko teillä joku ongelma? Minä autan täällä turisteja, paikallinen mies lohdutti.

– Ei ongelmia, meillä on vain tämä elämä elettävänä, Kiljukaula selitti.

– Niin miksi riitelette? Nauttikaa toisistanne. Kosketelkaa toisianne. Minä voin tulla kolmanneksi pyöräksi.

– Onko pyörässä nastat? Nyt on liukkaat kelit.

– No no, Kiljukaula potkaisi Hattukouramiestä pöydän alla.

– Ei meillä saa käyttää nastoja. Asfaltti kuluu. Minun nimeni on Kalle Vähi, paljukauppias.

– Siis paljonkauppias. Vähiin menee ennen kuin loppuu – tämä loma, Hattukouramies sanaili.

– Mitä tarkoitat?

– Ei se mitään tarkoita. Kunhan pöljäilee.

– Minun täytyy mennä, ajankäytön seminaari alkaa pian. Mukavaa päivän jatkoa, nähdään.

– Ei kai vaan Urhon seminaari? Seuraavan kerran täytyy matkustaa kauemmaksi. Täällähän vilisee naapureita, Hattukouramies tuskaili.

Ja samassa Urho pyyhälsi monistepinkka kainalossa ja lasi vettä kädessä. Istuutui pöytään.

– Päivää taloon tai siis kylpyyn.

– Mikä ihana yllätys, Kiljukaula sanoi.

– Täällä sitä vaan lorvaillaan samalla kun meikäläinen paahtaa seminaareita! Tulitteko laivalla? Ei se mitään. Minä tulin eilen lentäen, mutta myöhästyin ensimmäisestä koneesta, koska urheiluauto sammui Keravalla. Ei jouda juttelemaan. Ihmetellään.

Urho katsoi Hattukouramiestä, sipaisi Kiljukaulan reittä ja lähti harppomaan altailta vauhdilla niin että monistepinkka hajosi lattialle.

– Kasatkaa monisteet järjestykseen ja tuokaa ne kokoushuoneeseen, Urho käski allasvahtia, joka seisoskeli ylätasanteella.

– En saa poistua täältä, allasvahti torjui ehdotuksen.

– Me voimme tuoda ne, Kiljukaula lupautui ja tönäisi Hattukouramiestä. – Kerää sinä monisteet ja laita ne järjestykseen. Minä vien ne sitten Upolle.

– Niinpä tietysti, Hattukouramies murahti. Vai että Upo. Sitä ollaan jo niin tuttuja.

Hattukouramies keräsi paperit ja antoi ne Kiljukaulalle.

– Nämähän ovat ihan sikin sokin. Laita ne järjestykseen! Tai no minä laitan, kaikki saa hoitaa itse.

Kiljukaula viipyi vartin monisteita viemässä.

– Jäin suustani kiinni Kallen ja Urhon kanssa.

– Ajankäytön ammattilaiset saavat hyvin ajan kulumaan puhumalla paskaa seminaareissa.

– Sinä olet kateellinen loukussasi. Kyllä minuakin hävettää sanoa, että mieheni on töissä hiirenloukkuja valmistavassa tehtaassa.

– Se on sentään rehellistä työtä eikä mitään suunsoittoa.

Huoneessa

Hattukouramies halasi Kiljukaulaa ja alkoi vähitellen hieroa tämän pakaroita.

– Mukava mies tuo Kalle, voisi vaikka ihastua, Kiljukaula sanoi lievä puna kasvoillaan. – Liikkuu sulavasti ja puhuu kauniisti. Pukeutuu hyvällä maulla.

Hattukouramies irrottautui Kiljukaulasta ja meni sängylle pitkäkseen.

– Jos Urho on Upo, niin Kalle on varmaan Kapo sinun kieliopissasi. Kapo on röyhkeä mies, kolmas pyörä. Ajattelikohan se ettei minusta ole mihinkään?

– Leikkiä laski. Sinä olet tosikko.

– Ja sinä olet kallellaan ulkolaisiin miehiin. Haluaisitko tänne sulavaliikkeisen kolmannen pyörän?

– Mitä höpiset. Olet mustasukkainen.

– Enkä ihan aiheetta. Sitä paitsi minä liikun kömpelösti ja puhun vähän.

– Voisit ryhdistäytyä. Opettele small talkia.

– Aivotonta puhetta.

– Mutta opettele ainakin minulle puhumaan kauniisti, jos haluat minua.

– Sinun vartesi on kuin palmupuu, ja sinun rintasi niin kuin rypäleet.1

– Älä pelleile!

– No ei sitten. Mutta Vaahtola kiinnostaa yhä enemmän. Hiiva on puhunut siitä paljon. Siellä on pubikin. Ja Virpi.

– Ai mikä se viimeinen sana oli?

1 Korkea veisu 7:7