Kategoria: VAAHTOLA

– Tämä lauta-aita on ihan surkea. Se luikertelee kuin käärme tontin rajalla, Kiljukaula sanoi ja heilutti käsiään.

– Puretaanko pois? Hattukouramies ehdotti.

– Puretaan vaan ja rakennetaan betonista korkea muuri. Ja liittymään portti.

– En halua asua vankilassa. Enkä availla porttia joka kerta kun kuljen siitä.

– Muuri jäsentäisi tonttia.

– Meinaatko että varkaat ja asiattomat pysyvät poissa.

– Ei kun se erottaisi meidät katualueesta.

– Haluatko erottua muista naapureista? Minä en tykkää mistään raja-aidoista. Luonnontilainen tontti on mukava ja helppohoitoinen.

– Koska sinä et jaksaisi tehdä täällä mitään.

– Ei sinuakaan pihalla ole montaa kertaa näkynyt.

– On ollut paljon muita menoja.

– Eihän täällä muillakaan ole mitään aitoja.

– He elävätkin kuin pellossa. Minä en halua olla mikään maalainen.

– Et halua olla minkään maalainen.

– He he. Huono vitsi.

– Puretaanko aita?

– Mutta jotain on saatava tilalle, vaikka pensasaita.

– Puskajussin meinasit minusta tehdä.

Hiiva poikkesi pihaan.

– Mitä te rakennatte vai suunnitteletko te?

– Hyvä kun tulit, ajateltiin juuri alkaa purkamaan aitaa.

– Älkää ihmeessä purkako. Oikaiskaa ja maalatkaa.

– Se on perustettu huonosti. Se olisi pian kallellaan.

– Purkakaa sitten. Minä voin auttaa.

– Tilalle on saatava jotain, kiljukaula painotti.

– Tämähän on kaunis luonnontilainen tontti, ei kai tänne mitään aitoja tarvita, Hiiva perusteli.

– Sitähän minä sanoin.

– Te olette tietysti sopineet tämän jo etukäteen. Hyvä on, minäkin kutsun tänne aidan puolustajia. Olen edelleen sitä mieltä, että aita tai muuri jäsentäisi tätä tonttia.

– Tästähän taitaa tulla jäsentenvälinen painikisa, Hiiva sanoi ja siirtyi askeleen kauemmas.

Urho kurvasi pihaan.

– Mitäs täällä suunnitellaan. Ei joutaisi juttelemaan. Olen menossa ajankäytön seminaaria pitämään. Teillä on aikaa ihmetellä.

– Aitaa tässä ihmetellään.

– Aitaa aikaa, kohta raikaa, Hiiva nauroi.

– Minulla on korkea betoninen aita ja valvontakamerat joka nurkalla. Olen paljon pois kotoa, niin täytyy pitää huolta omaisuudesta. Ajattelin hommata rottweilerin vartioimaan pihaa.

– Minäkin haluaisin koiran, mutta tuo ei suostu.

– Sinähän voisit käydä ruokkimassa ja ulkoiluttamassa rotikkaa, Urho ehdotti.

– Kuka ruokkisi ja ketä? Hiiva murisi.

– Kouluttaisin sen hyvin, Urho sanoi ja katsoi kelloa. – Nyt tuli kiire. Palaillaan.

Urheiluauto ampaisi pihalta maantielle ja pöllytti hiekkaa ja kiviä horjuvaan aitaan.

Hattukouramies ja Hiiva alkoivat purkaa aitaa. Kiljukaula kantoi naulaisia aidan lautoja kasalle.

– Mitä meinaatte tehdä laudoilla?

– Mietitään sitä rauhassa. Ei tiedä, mitä vielä keksitään. Vaikka leikkimökki.

– Ei mietitä, lainaat peräkärrin ja viet ne kaatopaikalle puujätteisiin.

– Tämähän sujuu kuin tanssi Vaahtolan lavalla.

– Alkaa olla aution näköistä. Kyllä tähän on jotain saatava tilalle. Urholla on selkärankaa ja betonia pihassa. Ryhdistäydy sinäkin Hattukouramies.

Hiiva teki asennon ja veti kättä lippaan.

– Katsotaan asiaa ensi kesänä.

– Ensi ja ensi. Tätä menoa ei tule ensi kesää. Ei tule yhteistä kesää.

– Nyt ollaan taas siinä hilkulla.

– Taidankin poistua, Hiiva sanoi ja lähti kävelemään pyörän luokse.

– Kiitos Hiiva avusta ja tuesta. Joisitko kahvia?

– Täytyy mennä. Moottoritie on kuuma.

– Vai kahvia sille rentulle. Urholle olisi voinut tarjota pullakahvit tai vaikka torttua.

– Unelmatorttua. Taidat olla ihastunut menestyviin miehiin.

Hattukouramies ja Kiljukaula istuivat keittiössä, söivät korppuja kahvin kera ja vilkuilivat lautakasaa.

Hattukouramies ja Kiljukaula astuivat Veikkolan Autolan halliin. Kauluspaitaan ja kulmahousuihin pukeutunut automyyjä harppoi autojen lomasta heidän luokseen.

– Miten voin palvella?

– Fordin Anglia kiinnostaisi, Hattukouramies esitti.

– Tässähän meillä on juuri vahauksesta tullut vaaleanvihreä kaunotar, De Luxe, automyyjä sanoi. Hänen tukkansa kiilsi kilpaa Anglian kanssa.

– Kaunotar? Kiljukaula katsoi auton takaosaa, joka muistutti juustohöylää.

– Koristelistat ja -kapselit viimeisen päälle. Huoltokirjan sivuja löytyy. Ja kattoteline vaikka suksille, kun ajatte pohjoiseen hangille.

– Emme hiihdä, Kiljukaula korjasi ja ajatteli että suksi suolle. – Haluaisin kokeilla takapenkkiä.

– Rouva on hyvä, myyjä sanoi, avasi oven ja käänsi etupenkin etunojaan.

Kiljukaula vääntäytyi takapenkille, jolloin hameen helma nousi puolireiteen.

Automyyjä istahti etupenkille ja kääntyi katsomaan taakse.

– Hyvät paikat vai mitä?

– Ai mitkä paikat, Kiljukaula kysyi ja tarttui myyjää kravatista.

– Anteeksi, niin takapenkkiä tarkoitin.

– Lokasuojat ahdistavat. Aika muovisen oloiset penkit.

– Saatte istuinsuojat kaupan päälle.

Kiljukaula päästi irti kravatista.

Hattukouramies huomasi myyjän jumittuneen autoon.

– Mikä moottori tässä on?

– Jaa niin, myyjä heräsi. – Tuhatkuutioinen tässä hyrrää. Odota kun avaan konepellin.

– Reilusti tilaa tehdä huoltohommia, Hattukouramies kehui.

– Huoltohommia? Hetikö tätä pitää korjata? Kiljukaula ihmetteli.

– Ihan normaaleja juttuja vaan. Pissapojan nestettä ja öljymäärää kannattaa katsoa silloin tällöin. Kaikki helposti näkyvillä ja ulottuvilla.

– Kyllä, hyvin näkyy öljyläikkä auton alla.

– Ahaa. Se on Pösöstä, joka oli tässä ruudussa eilen. Meillä autojen vaihtuvuus on nopeaa. Kauppa käy kuin Fordin moottori.

– Laitatko sen käyntiin?

– Odottakaa, haen avaimen.

– Eiköhän häivytä täältä. Ei hyvältä vaikuta. Myyjä on seksihullu.

– Käydään koeajolla. Ei osteta Angliaa säkissä.

– Älä unta näe! Ei meillä ole varaa ylläpitää autoa.

– En näekään unta vaan De Luxen kiitävän Veikkola-Vaahtola tiellä.

– Löytyihän se avain. Tosin tässä ei lue Ford vaan Hackman Sorsakoski.

– Sehän on veitsi – kas kun ei haarukka.

Myyjä laittoi veitsen virtalukkoon ja käänsi veistä. Kuului vain naps.

– Akku on päässyt tyhjenemään. Sellaista sattuu, kun auto seisoo käyttämättömänä. Tai siis käymättömänä. Ei se mitään, otetaan tuosta Saabista virtaa.

Myyjä kytki käynnistyskaapelit paikalleen ja käänsi virta-avainta. Startti rääkäisi kuin varis, jonka haavassa käännetään veistä. Mutta Anglia lähti käyntiin.

– Haluatteko käydä koeajelulla. Tankki on puolillaan. Tai ainakin mittarin mukaan. Pitäkää käynnissä että akku ehtii latautua. Muistakaa välikaasu, jos vaihdatte vauhdissa ykkösvaihteelle.

—

Hattukouramies ajoi ja Kiljukaula istui vieressä ja piti penkistä kiinni.

– Ajetaanko Vaahtolan suuntaan?

– Kunhan ei kovin pitkälle. Mikä tuo punainen valo on?

– Se on laturin merkkivalo. Laturi ei taida ladata akkua. Ei auta sammuttaa moottoria.

– Bensamittari heiluu puolta tankkia. Mutta kun käännyin Vaahtolan tielle ja laitoin vilkun oikealle, mittari näytti täyttä. Vilkku vasemmalle varmaan tyhjentää tankin. Mutta Anglia kulkee hyvin.

– Ihmeen hyvin tämä kulkee vaikka ruma onkin. Ruma ankan poikanen

– Käydäänkö Vaahtolassa asti? Sinne on vain muutama kilometri.

– Katsokin että bensa riittää!

Ja samassa Anglia alkoi nykiä ja lopulta moottori sammui. Hattukouramies ohjasi auton tien sivuun.

– Tännehän jäätiin. Sinun syytäsi. Miksi piti lähteä autokaupoille. Eihän meillä ole edes varaa autoon.

Pitkään hameeseen sonnustautunut nainen käveli tien toisella puolella.

– Päivää, tiedättekö onko tässä huoltoasemaa lähellä.

– Lähin on Vaahtolassa, Vaahtolan Valinnan pihassa. Onko bensa lopussa.

– Kyllä on lopussa. Kaikki on lopussa, Kiljukaula noitui. – Pitikin lähteä Hattukouramiehen matkaan. Minä otan sinusta eron.

– Aha, nyt ollaan taas siinä pisteessä.

– Avioliitto on miehen ja naisen välinen pyhä liitto. Minulla on tässä Vesitorni-lehti, jonka teemana on Kaiken se kestää – pitkän liiton salaisuus.

– Kiitos, tätä tarvitaan.

– Sehän on Vintin todistajien lehti. Ja sinä olet tähän asti uskonut Yläkertaan? Vai mihin sinä uskot? Anglian ylösnousemukseen?

– Me Vintin todistajat uskomme Vinttimieheen, joka on Angliaakin nopeampi. Hän tietää ja näkee kaiken.

– Jos hän on niin ihmeellinen, hän voisi auttaa meitä.

– Kysyn häneltä apua, nainen meni syrjään rukoilemaan.

– Voi perkeleen perkele, minullahan on kampaaja Veikkolassa tunnin kuluttua!

– Ihan hyvähän tuo on, minulle kelpaa.

– Minulle ei kelpaa!

Nainen palasi auton luokse.

– Avatkaa takaluukku.

– Miksi takaluukku?

– Älä ihmettele vaan avaa se luukku! Kiljukaula tönäisi Hattukuramiestä.

– No avataan, avataan. Mitä ihmettä, täällähän on bensakanisteri. Ja se on täynnä bensaa. Kiitos teille.

– Kiittäkää Vinttimiestä. Turvallista matkaa, nainen huikkasi ja lähti kävelemään Vaahtolan suuntaan.

– Kiitetään kiitetään, Hattukouramies alkoi kaataa bensaa tankkiin ja vilkaisi taivaalle. – Kiitos Vinttimies, missä oletkin, anna vielä akkuun virtaa.

—

Anglia käynnistyi vaivalloisesti mutta kännistyi kuitenkin.

– Nythän me voisimme jatkaa Vaahtolaan, kun polttoainettakin on riittävästi?

– EI VAAHTOLAAN. Teet U-käännöksen. Onko selvä?

– Selvähän tämä on. Ja minäkin olen selvä.

– Minä menen kampaajalle. Ja sinä palautat auton!

Porealtailla

Hattukouramies tuli saunasta ja meni porealtaiden luokse. Kiljukaula viittoili Hattukouramiestä tulemaan samaan altaaseen.

– Täällä on lämmintä, Kiljukaulan terävä kommentti sai päät kääntymään.

Hattukourames istuutui sanattomana Kiljukaulan viereen. Vastapäätä pyöreässä altaassa istui suomalainen pariskunta.

– Ihanaa päästä pois kotoa, Kiljukaula aloitti.

– Niin.

– Niin! Eikö sinulla ole muuta sanottavaa?

– Aika sileä tämä istuinpenkki.

– Sinä kiinnität huomion kaikkeen epäoleelliseen.

– Mistä minun pitäisi puhua? Jos en puhu, se ei ole hyvä ja jos puhun, puhun vääriä asioita.

Vastapäisen pariskunnan nainen katsoi miestään.

– Oletteko tekin tulleet parisuhteen elvytyskurssille? Mies kysyi.

– Ei kun muuten vaan nauttimaan, Kiljukaula täsmensi.

– Ihan elpyneitä ollaan – ainakin toistaiseksi, Hattukouramies jatkoi aiheesta.

Kiljukaula tuuppasi jalalla Hattukouramiestä.

– Mistä päin Suomea tulitte?

– Vaahtolasta, Veikkolan tien varresta, mies sanoi.

– Ei voi olla totta! Me asumme Veikkolassa, Kiljukaula totesi.

– Maailma on pieni, nainen rohkaistui

– Minä olen Jussi ja hän on Virpi.

– Minä olen Kiljukaula ja tämä hiljainen mies on Hattukouramies.

– Minä tunnen Hiivan Vaahtolasta, Hattukouramies sanoi.

– Jaa, vai niin. Jussin ilme vakavoitui. – Me olemmekin tässä juuri lähdössä. Kurssi jatkuu. Törmäillään.

– Eihän se vielä ala, Virpi esitti varovasti.

– Oli hauska tutustua, Kiljukaula sanoi.

Jussi tarttui Virpiä ranteesta ja veti tätä perässään.

– Oliko pakko puhua Hiivasta. Tiedä mitä pahaa se on heille tehnyt.

– Tai Jussi Hiivalle. Jussi vaikutti jotenkin lierolta tyypiltä. Ja Virpi taas sympaattiselta ihmiseltä. Kävi sääliksi.

Allasbaarissa

Viereisessä pöydässä istui paikallinen mies, jota Kiljukaula vilkuili.

– Sinä katselet täällä muita miehiä. Sinua 20 vuotta nuorempia.

– Mitä sitten? Sinäkin tuijotat naisten peräpäitä niin että niska rutisee.

– Minä tyydyn vain ikäisiini naisiin.

– Siis tyydyt. Tyydytätkö sinä itsesi muilla naisilla?

– Sinä riität minulle. Olet riittänyt jo muinaisista ajoista asti.

– Olenko minä joku muinaisjäänne, kalliomaalaus kallossasi.

– Onko teillä joku ongelma? Minä autan täällä turisteja, paikallinen mies lohdutti.

– Ei ongelmia, meillä on vain tämä elämä elettävänä, Kiljukaula selitti.

– Niin miksi riitelette? Nauttikaa toisistanne. Kosketelkaa toisianne. Minä voin tulla kolmanneksi pyöräksi.

– Onko pyörässä nastat? Nyt on liukkaat kelit.

– No no, Kiljukaula potkaisi Hattukouramiestä pöydän alla.

– Ei meillä saa käyttää nastoja. Asfaltti kuluu. Minun nimeni on Kalle Vähi, paljukauppias.

– Siis paljonkauppias. Vähiin menee ennen kuin loppuu – tämä loma, Hattukouramies sanaili.

– Mitä tarkoitat?

– Ei se mitään tarkoita. Kunhan pöljäilee.

– Minun täytyy mennä, ajankäytön seminaari alkaa pian. Mukavaa päivän jatkoa, nähdään.

– Ei kai vaan Urhon seminaari? Seuraavan kerran täytyy matkustaa kauemmaksi. Täällähän vilisee naapureita, Hattukouramies tuskaili.

Ja samassa Urho pyyhälsi monistepinkka kainalossa ja lasi vettä kädessä. Istuutui pöytään.

– Päivää taloon tai siis kylpyyn.

– Mikä ihana yllätys, Kiljukaula sanoi.

– Täällä sitä vaan lorvaillaan samalla kun meikäläinen paahtaa seminaareita! Tulitteko laivalla? Ei se mitään. Minä tulin eilen lentäen, mutta myöhästyin ensimmäisestä koneesta, koska urheiluauto sammui Keravalla. Ei jouda juttelemaan. Ihmetellään.

Urho katsoi Hattukouramiestä, sipaisi Kiljukaulan reittä ja lähti harppomaan altailta vauhdilla niin että monistepinkka hajosi lattialle.

– Kasatkaa monisteet järjestykseen ja tuokaa ne kokoushuoneeseen, Urho käski allasvahtia, joka seisoskeli ylätasanteella.

– En saa poistua täältä, allasvahti torjui ehdotuksen.

– Me voimme tuoda ne, Kiljukaula lupautui ja tönäisi Hattukouramiestä. – Kerää sinä monisteet ja laita ne järjestykseen. Minä vien ne sitten Upolle.

– Niinpä tietysti, Hattukouramies murahti. Vai että Upo. Sitä ollaan jo niin tuttuja.

Hattukouramies keräsi paperit ja antoi ne Kiljukaulalle.

– Nämähän ovat ihan sikin sokin. Laita ne järjestykseen! Tai no minä laitan, kaikki saa hoitaa itse.

Kiljukaula viipyi vartin monisteita viemässä.

– Jäin suustani kiinni Kallen ja Urhon kanssa.

– Ajankäytön ammattilaiset saavat hyvin ajan kulumaan puhumalla paskaa seminaareissa.

– Sinä olet kateellinen loukussasi. Kyllä minuakin hävettää sanoa, että mieheni on töissä hiirenloukkuja valmistavassa tehtaassa.

– Se on sentään rehellistä työtä eikä mitään suunsoittoa.

Huoneessa

Hattukouramies halasi Kiljukaulaa ja alkoi vähitellen hieroa tämän pakaroita.

– Mukava mies tuo Kalle, voisi vaikka ihastua, Kiljukaula sanoi lievä puna kasvoillaan. – Liikkuu sulavasti ja puhuu kauniisti. Pukeutuu hyvällä maulla.

Hattukouramies irrottautui Kiljukaulasta ja meni sängylle pitkäkseen.

– Jos Urho on Upo, niin Kalle on varmaan Kapo sinun kieliopissasi. Kapo on röyhkeä mies, kolmas pyörä. Ajattelikohan se ettei minusta ole mihinkään?

– Leikkiä laski. Sinä olet tosikko.

– Ja sinä olet kallellaan ulkolaisiin miehiin. Haluaisitko tänne sulavaliikkeisen kolmannen pyörän?

– Mitä höpiset. Olet mustasukkainen.

– Enkä ihan aiheetta. Sitä paitsi minä liikun kömpelösti ja puhun vähän.

– Voisit ryhdistäytyä. Opettele small talkia.

– Aivotonta puhetta.

– Mutta opettele ainakin minulle puhumaan kauniisti, jos haluat minua.

– Sinun vartesi on kuin palmupuu, ja sinun rintasi niin kuin rypäleet.¹

– Älä pelleile!

– No ei sitten. Mutta Vaahtola alkoi kiinnostaa. Hiiva on puhunut siitä paljon. Siellä on pubikin. Ja Virpi.

– Ai mikä se viimeinen sana oli?

---

1 Korkea veisu 7:7

Hattukouramies ja Kiljukaula menivät parisuhdeterapiaan viimeisenä mahdollisuutena pelastaa avioliitto.

– Istukaa olkaa hyvä. Valitan remonteista johtuvia ääniä. Voisin aluksi kertoa vähän itsestäni. Olen siis Urho…

SRRRR PRRRR

– Olen Urho. Toimin parisuhdeterapeuttina ja ajankäytön konsulttina yrityksille ja yhteisöille. Se voi kuulostaa kaukaa haetulta yhdistelmältä, mutta parisuhteen luistaminen laittaa vauhtia myös työelämään. Ja päinvastoin. Jos parisuhde tökkii, se vaikuttaa työmotivaatioon heikentävästi, ja sitä kautta tuottavuus heikentyy.

– Tiedetään. Jos mentäisiin jo asiaan, Kiljukaula kiirehti.

– Ei kai tässä nyt niin kiire ole, ihmetteli Hattukouramies.

– Sinulla ei tosiaan ole koskaan kiire mihinkään.

– Sinulla on aina kiire – ei mihinkään. Pitää näyttää kiireiseltä.

– Onko suhteessanne ajankäytön ongelmia? Urho keskeytti.

– Ei ole. On vain ongelmaihminen, tuo tuossa, Kiljukaula osoitti Hattukouramiestä.

– Mikä on ongelmasi Hattukouramies? Urho kysyi.

SRRRR PRRRR

– En pysty vastaamaan tässä parisuhteessa, mutta otan siitä selvää seuraavassa parisuhteessa. Sanotaan että samat virheet toistuvat uudessa suhteessa.

– Seuraavassa ja seuraavassa. Mutta nyt on nyt ja nyt on parannettavaa, mitä parannettavissa on. Onko mitään jäljellä?

– Niin mitä sanot Hattukouramies, onko peli menetetty? Joko heität kirveen kaivoon?

– Ei ole peli on menetetty. Otetaan vaan rauhallisesti ja sovitellaan.

– Rauhallisesti ja rauhallisesti siitä on saanut kuulla tässä monta vuotta, mutta mitään ei tapahdu. Sinä olet sellainen huopaaja. Mikään ei edisty. Ei remontit eikä suunnitelmat.

– Teidän kannattaisi laittaa aikataulu seinälle. Vaaka-akselilla on aika ja pystyakselilla tehtävät työt. Piirrätte arvioidut ajat janoina.

– Tulee jano, Hattukouramies valitti.

– Pöydällä on vettä ja mukeja, Urho neuvoi.

– Et ota mitään vettä. Tulee pissahätä, Kiljukaula sanoi. – Rahankäyttö on ongelma. Sinä pihtaat ja minä ostan mitä tarvitaan.

Huoneen oveen koputettiin. Samassa ovi aukesi ja haalaripukuinen mies astui sisään.

– Huoltoyhtiöstä päivää. Katsotaan nyt niitä termostaatteja.

– Päivää. Meillä olisi tässä menossa luottamuksellinen keskustelu, Urho esteli.

– Meihin voitte luottaa, vai mitä Hattukouramies. Pidä Hattu puoliasi.

– Kyllä pidellään. Hyvää työtä olette tehneet Hiilossa. Luotan teihin.

Huoltomies käänteli termostaattia ja vislaili Juha Vainion kappaletta “Kun aurinko lämmittää”.

– Jatketaan siitä rahankäytöstä, Urho sanoi.

– Sinä ostat jatkuvasti uusia vaatteita, Hattukouramies sanoi.

– Ja sinä kuljet aina samoissa vaatteissa. Saa hävetä silmät päästä.

– Ihan siististi Hattukouramies on nytkin pukeutunut, huoltomies puolusti.

SRRRR PRRRR

– Poraus käy hermoille. Eikö remontin ajaksi löytynyt muuta tilaa?

– En ole ehtinyt etsiä. Ajankäytön seminaarien kanssa on ollut kiirettä.

– Mikä ajankäytön hallitsija sinä oikein olet, kun et ole pystynyt järjestelemään omia töitäsi?

– Suutarin lapsilla ei ole kenkiä eikä Urholla aikataulua seinällä.

– Älä sinä huoltosälli puutu tähän. Sinulta ei ole kysytty mitään, Kiljukaula napautti.

– Poistun näyttämöltä. Termostaatti on kunnossa. Tunteet kehiin!

Huoltomies hiipi korostetun hiljaisesti ovesta ulos.

– Minulle riitti. Hattukouramies, lähdetään.

– Katsotaan seuraava aika. Odottakaa hetki, kun löydän kalenterin, Urho alkoi kaivaa salkkuaan.

– Minulla ei ole aikaa odotella. Eikä seuraavaa aikaa tule. Hattukouramies muuttaa Vaahtolaan ja minä jään Veikkolaan.